Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.
TOINEN LUKU
Kiinalainen
Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt — mies, joka halusi jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä. Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan. Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa; eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin, toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää mukavasti.
Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa, ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa" ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi, että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa isoiset ihmiset kävivät.
Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten, viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä valvonnasta ja laskisi minut menemään.
Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni ja piirakkani nauttinut, sytytin sen — pimeys alkoi käydä liian kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan. Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon, ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.
Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia — kun katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen litistyneen nenän ja vinot silmät.
Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin — niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut; siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot, himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen pinnalla.
Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena, oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.