Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.
En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen — hiljaisen, mutta selvän — sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein kuulin liikettä ulkoa — hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.
Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta — jos siihen oli olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja kellohan oli jo paljon yli kuuden.
Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta — hiljaista, hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta. Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin kuluttua kuulin sen taas — ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä, että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.
Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin minä lähtisin.
Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat — huoli ja levottomuus sen johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen tulevaisuudestani — nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen arvoinen — lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.
En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani, viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna. Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa, kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.
"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei kukaan näe huoneeseen!"
"Se on alhaalla", vastasin. "Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta alkaen."
"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.
Sukkelaan."