Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle — kymmenestä tuhannesta punnasta?
Kuljetinko minä — täydellisessä viattomuudessa — sen, mitä hyvänsä se olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?
Onko se — tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia kauhuja ja ikävyyksiä — nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?
Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?
Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady Renardsmereä tuohon juttuun — en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin, kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha. Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle — heti kun hänet tapaisin. Ja Peggie Mansonille myöskin — ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.
Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana — en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt, mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon. Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi — siinä yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa. Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut hänelle kaikkea tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi minun tietävän — ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.
Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista, kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin — olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla — ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.
"Kuuluuko mitään?"
"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään mennessä. Kuulkaahan — pysykää alallanne, kunnes minä tulen — älkää kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"
"Hyvä on", vastasin. "Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä."