Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni. Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani toimeen.
Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin — tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se, että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen Neamorelle, oli suoritettu siellä — ja mahdollisesti kolmannen — ja ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa — joiden henkilöllisyyttä jo aloin arvailla.
Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä, kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut — hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet sivulle.
"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"
"Park Lanelta?" vastasi hän heti. "Tunnen, hyvinkin."
"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?"
"Tuli kyllä — aivan niin!" hän vastasi.
"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.
"Niin juuri", myönsi hän.
"Tunsitteko hänet?"