[1] Delphinium Ajacis, Linn.
Mutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton kuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan, jonka kutsuivat "Hyakintia". Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää perätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa. Ensimäinen päivä oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa seppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt, pitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä kakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli Apollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt itsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania veisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien; huilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti koristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä Hyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin kilpajuoksua täysissä aseissa y. m.
Ja niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa olla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä, niin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa, jotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton muistoksi.
IV.
Syrinx eli Paimenpilli.
Istuessamme eräänä kesä-iltana mielipaikallamme kauniin harjun päällä, katsellen kuinka ilta-aurinko kullallaan kirkasteli alhaalla jalkaimme edessä levenevää laaksoa ja tyyntä järven pintaa, kuului arvaamatta paimenpillin ääni loittoa soivan laakson kaukaisuudesta. Sen sorea ääni kaikui monikerrottuna vuorien seinistä ja sointui erinomaisen hyvin seudun kesälliseen ihanuuteen ja illan hiljaiseen rauhaan. Eikä aikaakaan ennenkuin jo karjan iloinen ammominen ja kellojen soiminen, yhdistyen pillin säveliin, synnytti omituisen mieluisen maalais-soitannon. Paimen oli pillillänsä kutsunut karjaa yhteen ja ajoi sitä nyt soittaen kotia tuohon punaiseksi maalattuun taloon, joka näkyi laakson suussa järven rannalla.
Kysyit, tiesinkö mitään kertoa paimenpillistä, jonka heleä, vähän alakuloiselle soiva ääni kuului niin erinomaisen kauniilta kesä-illan tyvenessä.
* * * * *
Tunnetko sä leikillisen, pukin-jalkaisen, partaisen Pan jumalan? Hänestä kertoo satu, että hän syntyessään oli niin ruma ja karvainen, että hänen imettäjänsä säikähtyneenä juoksi tiehensä. Mutta kun hän vietiin Olympoon, mielistyivät kaikki jumalat kummalliseen rattosaan lapseen niin, että hän siitä sai nimensä Pan, joka merkitsee "kaikki", kaikki kun häneen muka mielistyivät.
Kuinka lieneekin tämän laita, niin on varmaa, että Pan jumala oli iloinen poika. Hän oleskeli metsissä ja samosi laaksoja ja vuoria. Hän rakasti iloisata seuraa ja viihtyi sentähden vilkasten Satyrien ja Silenien parissa. Myöskin piti hän tanssista ja laulusta ja rakasti varsinkin tanssia Nymfain kanssa Mainalion ja Lykaion vuorilla tahi Pisan metsien tummuudessa. Ja kun hän seuroinensa ajeli pitkin metsiä ja yli kukkasien nurmien, tanssivat Oreadit hänen ympärillänsä, laulellen ylistysvirsiä hänelle ja muille jumaloille.