Maionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori neitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen isänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut miestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.
Nuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon. Nuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja käyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin, että hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin kauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan osannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo hänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni suurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli Lydian kaikkien kaupunkien.
Mainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.
Taidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä katsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät, millä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli kihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa helskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen nopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa jälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita kankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia maasta ja taivaasta — taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei yksikään ihmisen lapsi voi kutoa —, niin syntyi tavallisesti ihastuksen huuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.
Mutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli tunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja iloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten toimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse Pallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat myöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein, kun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa, Araknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin kudotuita kuvaelmia.
Mutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa turhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin muutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden turmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.
Mitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen itseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä enemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset ylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen nöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän alkoi tahtoa kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti hänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion jumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt vaatia itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on jumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.
Ja yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan tahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat he näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?
Kun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä tervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi niin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä opettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä: "Pallas! — ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan kutoa niin kuin minä!"
Itseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi sä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä, isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!