Kaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein peloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista rikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.
"Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän se on.
Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.
Senpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta eli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:
* * * * *
Ekho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "moni-puheiseksi". He pitivät hänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin, sillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.
Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka elämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen kaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset, rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista iloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut valmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja, tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa iloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia ylistysvirsiä.
Mutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten armaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa, itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.
Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä puoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!
Kaikin mokomin oli tämä estettävä.