Tekijä.
I.
Tettinki eli Heinäsirkka.
Tässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.
Sä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle kedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en päässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä. Likeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet kävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.
Mutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä. Täällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti mennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet ikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja hopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa; täällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa; täällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja laskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit rakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa; totisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset, suu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi kesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle kaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun säveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.
Sinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me rupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta turhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa tarttunut hattusi harsi-vaatteesen.
Nyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka rakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi joutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.
Tässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä, nekin ennen olleet ihmisiä.
* * * * *