Siirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä olleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja runouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita jumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa, kuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo maailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen tavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän ei vielä ollut.
Silloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet taivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat pidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin saapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat parhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain pyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle vastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että tuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi suotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille loisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla ylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.
Tämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin, runouden jumalan, runottarein johtajan, ja — Muusat, laulun jumalattaret.
Nyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat asuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin maan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja harjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin maan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin Helikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he kylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.
Täältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat iloa ja riemua ihmislapsille.
Mutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan kuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella. Eihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan kuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat he, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.
Näin suuri oli laulun voima.
Ihmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle ilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään intoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut rippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat yhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat eteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä koko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän sielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja jano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.
Mutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi näidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä seurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan, niin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi, lyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.
Mutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja ihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He päättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet saada niille samaa ko'okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun olivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa voivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku, tettingit elikkä cikadit.