Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että kaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.
Mutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä semmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja viaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia silmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten liehakoitsevia puheita.
Niiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin Ekho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi tälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.
Kerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja joutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli lemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista, saadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen eteen! — mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän puhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! — mutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta, ainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera oli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut raskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.
Pakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: "onko täällä ken?" — "Täällä ken!", vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.
Narkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään nähnyt — sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä — hän taasen huusi: "Tule tänne!", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä ensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.
Kun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä kuuli, hän viimein huusi: "Yhtykäämme!", ja Ekho, jonka innollinen lempi nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan hänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: "Yhtykäämme!"
Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla oli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä, jättäen hempeän Nymfan sinne.
Yksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi, julmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu, hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.
Syvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni ylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon. Muiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus kalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot, sillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä oli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.