Narkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.
Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa ei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.
Väsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen tälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää itseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä sentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe eteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä — mutta jäi hämmästyneenä kyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat unelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.
Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.
Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee sen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle Bakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi ollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin taivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia poskia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen ihastunut.
Ja mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa, joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen olento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta innostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo lähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon rakastetun huulet lähteessä.
Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun nuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo koskevat rakastetun huulia — niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana olento on kadonnut.
Hän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen kovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän valittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.
Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa lähteen partaalle — ja samat menot uudistuvat taas.
Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.