X.
Heliadit eli Merenkulta.
"Aurinko nousee, aurinko laskee", sanomme me runollisella lauseella yhä vielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy liikkumatta.
Mutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa.
Aurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala,
Aurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo,
Apolloni.
Niin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee Helio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa nyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin taivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan lapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän äitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on äärimmäisessä länsimeressä.
Näin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta, päivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden ainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.
Asian laita oli tämmöinen.
Heliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja varsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus kaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään Epafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen isäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä hän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa yhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.
Tämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen suorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja voima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa tuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.
Tuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun tuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat karata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta ja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan, hillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he hurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja sytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto vapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.