Terey oli kuningas, Terey oli sukulainen, Terey oli Proknen aviomies; mutta kuninkaallisuutensa, sukulaisuutensa, uskollisuutensa, kaikki Terey unhotti himojen tuimasti raivotessa. Onnettomuuden hetki oli läsnä, turvattoman viattomuuden taivaallinen suojelija oli kääntänyt kasvonsa pois, päivä laski häpeästä punastuen ilmanrannan alle, kätkien puhdasta silmäänsä karvauksesta ilkiön kurjasta työstä.
Kun seuraavana päivänä Helio taas ohjasi valovaunujansa taivaslaen yli, niin oli rikos tehty ja Filomela joutunut rikoksen uhriksi.
Tuskin sai Terey selvin järjin ymmärtäneeksi kahdenkertaista rikostansa vasten turvatonta impeä ja sukua, ennenkuin uusi hurjuus hänen mielensä valtasi. Enemmän peljäten ihmisten tuomiota kuin korkeain jumalain, mitkä uskollisuutta ja oikeutta suojelevat, mietti hän keinon, millä estäisi Filomelan ilmi antamasta hänen hirveätä rikostansa, ja keksi uuden ilkityön. Hän leikkasi kauniilta raiskatulta neideltä kielen pois, sulki hänet huoneesen, jonka hän jätti muutamain hyvien toverien vartioittavaksi, ja antoi ankaran käskyn, että vankia katsottaisiin ja kohdeltaisiin aivan niinkuin hän olisi tämän maailman suhteen kuolleena. Surmata häntä, sitä Terey ei uskaltanut, hän oli siihen liian pelokas, jumalia luuli hän tällä tavoin vähemmin vihoittavansa kuin jos hän oli Filomelan hengeltä saattanut.
Terey matkusti tämän jälkeen puolisonsa tykö niinkuin ainakin, ja kertoi tälle teeskentelevällä sääliväisyydellä, että Filomela oli tiellä kuollut, ja että hän oli hänen juhlallisesti haudannut sekä manalan jumaloillekin tavan-mukaiset uhrit tyystin ja täydellisesti suorittanut.
Mutta Nemesis, tuo koston leppymätön jumalatar, jonka tarkka silmä kaikki huomaa, tuli tällä kertaa yhtä vähän kuin milloinkaan petetyksi. Hän huomasi heti mitä oli tapahtunut ja mihin Filomela oli kätketty, ja hankki tälle tilaisuuden ilmiantaa olopaikkansa sen mainion "kudelman todistuksen" kautta, jonka vanhat runoilijat ovat runoelmillansa ikuiseksi tehneet. Filomela, jonka elämän ilo oli loppunut ja joka nyt eli ainoastaan kostaaksensa, työskenteli, näet sä, vankeudessaan kutomalla. Niin kutoi hän myös hyvin taidokkaan kankaan, johon hänen elämänsä surullinen kohtalo oli taiten kuvaeltu. Uskollisen palvelijan kautta sai hän tämän kankaan Proknelle, ja mitä ei muu ymmärtänyt, sen ymmärsi heti aavistavainen sisaren-sydän.
Prokne vartoi nyt tilaisuutta saada sisartansa tavata. Tämmöinen ilmestyikin kun vasta taas vietettiin noita haaveellisia Dionyson-juhlia, joita kutsuttiin "kolmenvuotisiksi", syystä että niitä vietettiin joka kolmas vuosi. Silloin oli naisten tapa seppelöittyinä, thyrso-oksa kädessä, karehtia kaiken yötä ympäri seutuja, tanssien ja laulellen ylistysvirsiä, dithyrambeja ja köörilauluja Dionyso jumalan kunniaksi. Näiden intomielisten, haltiokkaitten juhlien kestäessä, osasi Prokne päästä sisarensa vankihuoneesen ja pelasti hänen.
Yhdessä päättivät he nyt kostaa Tereyn julmia ilkitöitä, ja sen he viipymättä tekivätkin, ja läksivät sitten pakoon.
Mutta jumalat, jotka olivat nähneet Proknen ja Filomelan kärsimykset ja joiden tuli heitä sääli, antoivat armonsa loistaa sisarille, joidenka keskinäinen rakkaus oli yhtä harras kuin ennenkin. He pitivät korkeassa Olympossa neuvoa. Heidän viisautensa katsoi hyväksi päättää, että sisarten inhimillinen elämä kärsimyksineen suruineen nyt olisi päättynyt, sillä mikäs riemu voi heille niinkuin muille enään kukoistaa? Apolloni, Zeyn suopea poika, lähetettiin sentähden maan päälle, ja täällä hän muutti onnettomat ihanat sisaret pieniksi linnuiksi: Proknen kauniiksi Pääskyseksi, Filomelan sulo-ääniseksi Satakieleksi.
Ja nyt tiedät sä, että, kun satakieli laulaa livertelee sulosointuisia säveleitänsä, niin se on Filomelan henki, jonka kuulet yössä vaikertelevan. Hän valittaa kadonnutta nuoruuttansa ruusuineen lempineen, mikä kaikki sydämmettömän ilkityön tähden hajosi tyhjään. Hän kaipaa huokauksella armasta vanhempaiskotoa, missä hän sisarensa rinnalla kasvoi sulassa rakkaudessa maailman pahuutta aavistamatta, missä kaikki olivat niin hyvät ja missä Hellaan kaunokiharaiset nuorukaiset ihastellen seisoivat heidän jalkainsa juurella.
Tätä se on, jota satakieli laulaa, tätä se on, jota hän uskoo yön hiljaisuudelle ja kesä-illan lauhkeille tuulille. Ja harvoin saat häntä nähdä, sillä hän pakenee ihmisiä, joita hän nyt on oppinut tuntemaan pahoiksi; mutta kauniin laulunsa antaa hän soida, ja sen kun kuulemme, tunnemme rinnamme sisimpien kielien vavahtavan, sillä se puhuu meille satakielisen soittimen moninaisella värähdyksellä, satakielisen sävelen suloisuudella.