Paha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi kokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati napisten juhlamenojen alkamista.
Silloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua tiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä voideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät vanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle kaupunkia.
Tätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan vastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.
Mutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden osoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä tämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen, lempeästi salli molempain nuorukaisten — sitten kuin nämä ensin olivat Heralle juhla-uhrinsa toimittaneet — vaipua suloiseen uneen, josta he eivät ikinä enään heränneet.
Ja sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle maassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät Kydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.
Tässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei ole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin vastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin sopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka nyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin hänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt kovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.
XIII.
Kaarne ja Vares.
Kaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden laita.
Eräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston läpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme yht'äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä. Kun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat korkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän. Korkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti huutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja, keltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne lensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja kaikki ne kimeästi kirkuivat.