Mutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä korkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän lupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli Iskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta maakunnastakin.
Kerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen tuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys toisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.
Tämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis, sillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen kielevä lintu.
Nyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan kipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin luulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin oli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö ollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla tätä Apollonille kertomatta? — Ei millään muotoa. Asia oli heti kerrottava, heti paikalla.
Ja mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin hän jo läksi matkalleen.
Tiellä tapasi häntä tuttu vares. "Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan kysyä?" kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin kaarne.
Kaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.
"Mieletön on sinun matkasi", sanoi tämän kuultuansa vares, "tottele minua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla tämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen se minullekin tuhon toi. Käännä pois!"
Varoittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan elämäkertaansa:
Vares kertoo korpille elämänvaiheensa.