Mutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko lintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja rupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: "musta kuin korppi".

Kun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he kokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä höyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata höyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille "tuo on ennen ollut valkea, tuo!"

Eikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä. Sillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei jumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa, hänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia. Senpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat, tapa sanoa "joutuos korppiin!" taikka "mene korppiin!" samassa merkityksessä kuin sanotaan "mene hiiteen!"

XIV.

Orioni eli Kalevanmiekka.

Päättämättä jääköön, mikä niistä kauniimpi on; se vaan olkoon varmaa, että ne ovat erinomattain kauniit molemmat.

Tähän päätökseen olimme tulleet kiistellessämme keskenämme, milloinka tähtitaivas kauniimpi oli, keski-talvenko kirkkaudessa vai kevätpuolen hienoisuudessa. Sä muistat: oli eräs noita meidän pohjoisen Huhtikuun herttaisia iltoja, jolloin ilma itseänsä jähdyttää virvoitukseksi päivän sulatus-toimen helteestä. Ojat, jotka päivällä lumen alla sulina juoksivat, olivat jo porinaansa hillinneet, ja kevät-ourut, jotka päivän paisteessa jos kuinkin kovalla kiireellä laskivat joen rinneranteita, olivat jäätyneinä tauonneet lirisemästä. Me kävelimme tuota harvaa viidakkoa kasvavaa luhtaa joen korkealla törmällä. Hanki meitä kantoi. Luhta lumettomia turve-päitään kohotti. Pensaat vielä vilusta vitkaelivat eivätkä osoittaneet virkoavaa oloansa muu kuin tuo halveksittu paju parka, joka sieviä valkoisia palmujansa paisutteli. Mutta puitten lehdettömien oksiin ja haarukkoihin oli jäätynyt pieniä kirkkaita vesi-pisaroita, jotka sätenöitsevinä kristalli-helminä välähtelivät siinä hempeässä valossa, jota illan hämärtäväisyyteen levittivät taivaan tuikkaelevat tähdet. Taivaan-rannalla heijaeli hennon ruskeita ja punertavia ilma-säteitä, joista vesi-helmet saivat kummasti värähteleväisen väri-vaihtelon.

Entäs tuo ihmeellinen tähtitaivas yllämme! Todellakin: en tahdo päättääkseni ottaa, onko se vieläkin kauniimpi talvis-illan kirkkaudessa. Ihmeteltävä se on ja kaunis jos kulloinkin: talvella majesteetillisempi ja juhlallisempi, keväällä suloisempi ja hellempi; talvis-ilmassa jumalallisempi ja kaipauksen halua herättävä, kevät-ilmassa ihmisellisempi ja toivoa tuova.

Mutta Kalevanmiekastahan sä halusitkin kuulla; tuosta tähtisikeröstä, joka niin kirkkaana välähtää taivaslaen itäisellä puolella. Kreikkalaiset sen Orioniksi sanoivat.

* * * * *