Orioni oli muinaisuuden mahtavimpia metsästäjiä. Hän oli syntynyt
Boiotian maalla Hellaassa, ja hänen synnystänsä kerrotaan seuraavaa.
Hänen isänsä Hyriey sai kerran luoksensa kolme outoa vierasta, jotka eivät olleetkaan aivan alhaisia, he kun oli kolme jumalaa: Yli-isä Zey, jumalien sanansaattaja ja kaupan jumala Hermes sekä meren jumala, kolmikärjen mahtava kantaja, maantärisyttäjä Poseidoni. Tunsiko heidät Hyriey vai ei, miten lieneekin, niin hän vieraillensa toimitti komeat kemut, teurasti heille härän ja kestitsi heitä kaikin puolin vierasvaraisesti. Tästäpä vieraat aivan hyvillensä, semminkin Zey, joka on vierasvaraisuuden varsinainen holhoja, niin että he lähtiessään Hyrieylle soivat sen hyvän, että saisi tehdä minkä anomuksen hyvänsä, niin he sen täyttäisivät. Hyriey, jolla ei mitään lasta ollut, anoi itsellensä pojan — ja sai Orionin.
Orioni kasvoi ja varttui voimassa ja joutui aivan hartaaksi metsästäjäksi. Joutsella ja nuijalla varustettuna hän kulki paikasta paikkaan, maakunnasta maakuntaan, ja hävitti pedot, jotka ihmisiä kiusasivat. Ei ollut otusta jaloiltaan niin nopeaa, ett'ei Orionin nuoli nopeampi, eikä voimiltaan niin väkevää, ett'ei Orionin rauta-nuija väkevämpi.
Autuaallisten jumalain joukossa löytyi suloinen loistava sisarus-kolmikko: aamun, päivän ja illan herttaiset haltijat, Eos, Helios ja Selene. Nämä ne vuorostansa ihmislapsille valoa jakaelivat. Aamun koittaessa, kun ihmiset ja jumalatkin vielä nukkuvat, nousee aamu-ruskon heleän-hohtava kuningatar vuoteeltansa, sytyttää soiton, josta tummasti purppuroittu valo levenee, astuu valkean-punertavilla hevosilla valjastettuihin vaunuihinsa ja ajaa taivaanrannalle, ruusu-sormillansa hajoittaen yön mustaa huntua ja ympärillensä levittäen hempeätä rusoittavaa valoa. Jotka silloin jaksavat nousta ne saavat jumalattaren nähdä, kun hän, sahrami-mantteliin puettuna, ajaa taivaanrannalla, kasvoiltaan kauniina ja ruusun-hohtavana. — Kun Eos-jumalatar on tehtävänsä tehnyt, hän soittonsa sammuttaa ja nyt ajaa hänen jäljissään päivän kultainen kuningas Helio, jota myöskin Foibo-Apolloniksi nimitettiin, ylös taivaankantta, hänkin vaunuissa, joita vetävät neljä tulta purskuavaa hevosta. Päivän valo ja valkeus levenee hänestä jumalille ja ihmisille siks' että hän, illan tullen, kaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle kultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen puolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. — Ja nyt on Selenen eli Kuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan. Hänen hevosensa ovat valkeat. Hän on puettu pitkään valkeaan vaippaan, hänen päänsä peittää harsikko, jonka läpitse kuultaa hopea-diademi, joka hänen kauniisti kaareilevaa otsaa koristaa. Tämmöisenä hän illan hämäryyttä valaisee.
Kun nyt Orioni uutterana metsämiehenä oli liikkeellä aamusin varhain, illoin myöhään, niin häntäkö jäisivät näkemättä huomaamatta aamun Koitar ja illan Kuutar.
Kuuttarella oli toinenkin jumalallinen muoto. Hän oli metsästyksen jumalatar, jonka suojeluksessa olivat metsän elävät ja kaikki vapaat vuoret, laaksot ja seudut, missä vaan metsän-viljaa vilisi. Tämmöisenä häntä kuvattiin miehuulliseksi neitsyksi, joka, joutsi kädessä viini seljässä, ympäri ajelehti lyhyeksi sonnustettuun togaan puettuna. Tässä muodossa häntä myöskin sanottiin Artemiiksi. Isältänsä Zeyltä oli hän anonut ja saanut ikuisen impeyden, kuusikymmentä Nymfaa seuraksensa sekä kaksikymmentä palvelijoiksi. Hän kun metsästyksestä väsyi taikkapa siihen kyllästyi, ripusti joutsensa Delfoihin ja johti äitinsä Latonan kunniaksi Muusain ja Sulottarien köörit, taikka hän johdatti Nymfainsa siveät tanssit.
Näin ympäri ajelehtien hän usein tapasi Orionia ja iloitsi hänen reippauttansa. Orioni oli pitkä, vartaloltaan solakka nuorukainen, jonka kauneutta kiitettiin aivan erinomaiseksi. Kummako siis että häneen kaikki nuoret naiset rakastuivat, ehk'ei hän puoleltansa heille paljon huomiota tuhlannut, sillä metsästys oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.
Mutta jos luulet, että Artemiskin jumalatar häneen lemmistyi, niin jopa erehdyt. Sillä tätä jumalatarta ei ole lempi koskaan vallannut. Ainoa nuorukainen, joka viritti hänen lempensä, oli tuo ikuisen unen nauttija, suloinen Endymioni, joka sanotaan olleen kauniin nuorukainen, mikä konsanaan on maailmassa ollut; ja monipa väitteli, ettei jumalistakaan muut häntä kauneudessa voittaneet, kun Foibo Apolloni ja tuo intoisa thyrson-kantaja, muratti-seppeleellä koristettu nuori Dionyso eli Bakkho. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään antoi Zey tälle Endymionille ainaisen unen ja ijankaikkisen nuoruuden. Ihastuneena hänen verrattomaan kauneuteensa vei Artemis nyt iki-nukkujan erääsen luolaan Latmo-vuoressa, ja kävi siellä joka yö häntä ihantelemassa, osoittaen siveätä lempeänsä häveliäillä suudelmilla. Tämä oli Artemis jumalattaren ainoa rakkaus.
Vaan se, joka Orioniin rakastui, oli tuo aamuruskon ruusuinen jumalatar Eos. Raittiissa ilmassa, aamukoitteen kainossa valossa kun Orioni, nuija vyötäisillä ja joutsi kädessä, ajoi metsolan vilkkaita villiköitä, tapasi häntä punaposki jumalatar ja ihasteli hänen ripsasta kulkuansa. Orioni, kun huomasi voittaneensa jumalattaren suosiota, rohkeni hänkin puolestansa kainostelevalla lemmellä jumalattareen kääntyä. Ja näin he toisiansa useinkin tapasivat.
Mutta eikö ollutkaan tämmöinen asian laita muille korkeille jumalille mieleen vai oliko ehkä mustasukkaisuuskin jossaan olemassa, miten lieneekin, niin Apolloni laitti niin, että kerran kun Orioni iltapuhteessa oli yhtäällä metsästämässä ja Artemis toisaalla, he tietämättänsä toisiansa niin lähestyivät, että tuon illan hempeän ruhtinattaren nuoli sattui Orionin olkapäähän, jotta Orioni paikalle kuoli.