Kuinka Anglo-saksit asettuivat Britanniaan, josta isomman saaren etelä-osa sai nimen Englanti, olemme jo ennen maininneet. Jo aikasin saivat Anglo-saksit vihollista vainoa ja rynnäkköä kärsiä Tanskalaisilta, jotka ryöstö-retkillänsä nousivat maalle Englantiin. Viimein onnistui kuningas Alfred Suuren voittaa Tanskalaiset (871-901). Mutta sittemmin rupesivat heidän päälle-karkauksensa uudestansa raivoomaan ja Tanskan kuningas Knuutti Suuri nousi (1016) Englannin kuninkaan-istuimelle. Tämä ymmärsi Anglo-saksia lepyttää ja kiinnitti heidät etuihinsa. — Anglosaksit, jotka jo 6:nessa vuosisadassa taipuivat Kristin-uskoon, olivat uljasta, ja oivallista kansaa. Ainoastaan yhdessä kohdassa, joka on tämän aian oloista ymmärrettävä, ovat he moitteen alaiset: he kävivät vilkasta orjan-kauppaa. Mutta pian syntyi heille uusia, pahempiakin vihollisia, kuin Tanskalaiset olivat olleet. Nämät olivat Normandialaiset, joista tahdomme tulevassa luvussa jutella. He tulivat herttuansa Wilhelm Valloittajan johdon alla Normandian maakunnasta Ranskanmaalla Englantiin, jossa voittivat Anglo-saksit Hastings'in tappelussa v. 1060. Nyt jaettiin koko Englanti valloittajain välillä. Anglo-saksein kansallisuus masennettiin ja sorrettiin hirvittäväisellä tavalla. Ankara vihollisuus syntyi valloittajain, jotka viljelivät ranskalaista kieltä ja ranskalaisia tapoja, ja vanhain asukasten välillä, jotta näytti ikäänkuin olisi Anglo-saksein kansallisuus astunut viimeisiä askeleitansa historian tantereella. Mutta aikaa voittaen rupesivat asiat heille selkenemään. Vähitellen pääsi Anglo-saksein kieli ja kansallisuus voitolle ja eipä aikaakaan, niin hämmentyivät molemmat kansat yhteen. Ja nyt vasta syntyi Englannin jalo kansa.

Vielä on meidän puhuminen muistakin kansoista, jotka asuskelevat
Britannian saarilla.

Walesit olivat jäännös Brittiläisten kansasta, joka Anglo-saksein maahan tunkeudessa pakeni Britannian läntisiin maakuntiin, Wales'iin ja Cornwales'iin. Täällä suojelivat kauan vapauttansa, kunnes he 13:nnellä vuosisadalla laskettiin Englantilaisten vallan alle. — Kansan yhteisissä asioissa piti vanhin perää, niin kauan kuin hänessä oli kuntoa ja kykyä. Hänen avuksensa hallitusasioissa oli jommoinenkin neuvoskunta, jonka piti oleman viisaudesta, lain-taidosta ja kunnosta mainittava. Kullakin vapaalla miehellä olivat täydet kansalais-oikeudet, jos hallussansa oli viisi auran-alaa maata. Tämä maan-ala oli jokaiselle maan-omistajalle tavallinen. Mutta paitsi tätä kansalaisille jaettua maata, oli yhteinen maan-ala, jonka tuotteet käytettiin yhteisten tarvetten ostoksi. Aivan merkillinen on se seikka, että myöskin naisilla oli oikeus kansankokouksissa antaa huutonsa. Joka oli autiomaan viljamaaksi tehnyt, sai tästä hyvästä muutamia etu-oikeuksia nauttiaksensa. Aatelisvalta oli enemmin perustettu viisauteen ja tietoon kuin sotaisuuteen; aatelistoon kuului myös tuomarikunta.

Iriläiset eli Irlannin asukkaat ovat niitä kansoja, jotka ennen Anglo-saksein tuloa, asuttivat Britannian saaria. Epätiedossa on, ovatko Irlannin ensimäiset asukkaat tulleet Britanniasta tahi Espaniasta. Vanhat roomalaiset historioitsijat kertovat Iriläisten olleen sangen raakaa kansaa, jotka muka huviksensa söivät lähimmäisensä. Iriläisten historia tuli paljoa selkeämmäksi, kun he 4:nellä vuosisadalla taipuivat Kristin-uskoon. Irlanti rupesi nyt Kristin-uskon oikeaksi pesäpaikaksi, sai hengellisiä laitoksia, luostaria ja kouluja, joissa hurskaus ja tiede elostuivat, ja lähetti hurskaita, innokkaita ja oppineita miehiä pakanain kääntämiseksi Euroopan mannermaalle. Täydellä oikeudella nimitettiin Irlanti siihen aikaan "Pyhäin saareksi". Irlantilaiset olivat iloista ja vilpasta kansaa, joka rakasti laulua ja tanssia. Ensimäinen valtiollinen laitos oli semmoinen, että kullakin heimokunnalla oli päällikkönsä, kunnes jommoinenkin kaikille heimokunnille yhteinen ylipäällikkö valittiin. Tämä yhteinen päällikkö eli kuningas sai veroksensa karjaa ja oli kansan johdattaja sodassa; vaalilla pääsi hän kuninkaan-istuimelle mutta hänen täytyi ensin valalla vahvistaa erinäisten maakuntien la'it. Perintö-oikeutta ei löytynyt ollenkaan; ansion mukaan ja muutoinkin sen mukaan, kuinka hyväksi katsottiin, valittiin ruhtinas-suvusta kuninkaalle, hänen vielä eläessänsä, jälkeisensä. Irlannin oppilaitokset olivat jo aikasin suuressa maineessa, jotta niihin ulkomailta kokoontui paljon oppia harrastavia. V. 1172 joutui Irlanti Englannissa hallitsevain Normandialaisten valtaan, jotka täällä kauvan valtaa pitivät; melkein kolme vuosisataa kesti molempain kansain keskinäinen taistelus. — Mutta vielä pahempaan pulaan oli tämä onneton kansa joutuva. 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla tunkeusi tänne Englannista siirtolaisia, jotka monien vaihetten perästä anastivat suurimman osan maata valtoihinsa, syösten alkuperäiset asukkaat kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Iriläiset ovat kaikin voimin koettaneet ponnistella vieraita vastaan, mutta riutuvaiset voimansa ei näy enään tätä taistelusta kestävän, sillä kansallisuutensa häviää jo päivä päivältä isäinsä maalta.

Roomalaiset tunsivat pohjoisessa Britanniassa ainoastaan Caledoniain kansaa, mutta 3:nen vuosisadan loppupuolella astuivat näitten siaan Piktit ja Skottilaiset historian näkyville. Piktit asuivat lakeudella ja Skottilaiset vuorimaassa. Jälkimäiset sanotaan olevan sukuisin Iriläisistä siirtolaisista, jotka 5:nestä vuosisadasta alkaen olivat muka muuttaaneet Irlannista Skottlantiin. 9:nellä vuosisadalla saamme Skottilaisista varmempia historiallisia tietoja, kun tästä aiasta jutellaan normannilaisten merisissien rosvo-retkistä Skottlantiin.

Kuningas Kenneth II, voitettuansa (v. 842) Piktien kuninkaan, yhdisti hänen maansa Skottilaisten maan-alaan ja tuli Skottlannin vallan varsinaiseksi perustajaksi. Maan laitokset ja asetukset olivat hyvin Irlannin mukaiset. Skottilaisten tykönä oli ruhtinaallinen perintö-oikeus voimassa. Ainoana elämän huvituksena näyttävät vanhat runot olleen. Laulun säveleitä seurasi tavallisesti rakkopillin ja huilun ääni. — V. 1603 sai Skottlanti saman hallitsijan kuin Englantikin ja v. 1707 tapahtui täydellinen yhdistys näitten maitten välillä.

Näin olemme nähneet kuinka Britannian saarilla asuvaiset kansat aikain kuluessa ovat lannistuneet, mitkä pakolla mitkä suosiolla, Englantilaisten vallan yhdistykseen. Tästä yhdistyksestä on syntynyt Suuri Britannian väkevä valta. Muistutettava on, että Englannin kieli, kansallisuus ja sivistys on levinnyt leviämistänsä yli koko saarimaan ja muut kansallisuudet saaneet jättää sille yhä enemmän alaa. Mutta myöskin tätä saarimaata ulommaksi, jopa yli koko maanpiriäkin, on Englannin valta ynnä kieli ja sivistys levinnyt. Sen melkoinen merivalta, keinollisuus ja valtiollinen vapaus ovat mitä merkillisimpiä ihmiskunnan historiassa.

Normannilaiset eli Skandinavilaiset.

Tällä nimellä nimitettiin ennen muinoin Skandinavian eli Ruotsin, Tanskan ja Norjan asukkaat. Heidän uskontonsa, josta tahdomme muutamia sanoja lausua, ja tapansa osoittivat sitä hillitöntä ja sotaista luonnetta, josta he ennen mainioina pidettiin. Etevimmät jumalansa olivat: Odin, joka oli kaikkien jumalien päällikkö, Thor, ukkosen jumala ja jalomielinen Balder. Jumalat muka asuivat Asgard'in linnassa, joka oli keskellä maailmaa. Siellä oli myöskin Vallhallan hovi, jonne kaikki urostöissä kaatuneet kokoontuivat. Täällä muka jatkavat urohot jumalien seurassa sotaiset vehkeensä, taistelevat keskenänsä ja viljelevät muita sotaisia askareita. Mutta kun atrian aika tulee, heräävät näissä sotamelskeissä kaatuneet uuteen elämään ja syövät juovat iloisessa sovussa jumalien kanssa. Brage, jumalien runoniekka, laulaa heille muinaisista urostöistä.

Sota, metsästäminen ja sodan-harjoitukset olivat vanhain Skandinavilaisten tavalliset toimitukset. Kukin vapaa mies jätti maanviljelyksen ja karjanhoidon orjillensa toimitettaviksi. Hänen itse muka ei sopinut semmoisiin töihin ryhtyä. Hän ei mielistynytkään muihin kuin sotaisiin toimiin, juominkihuvituksiin ja runollisiin kertomuksiin isäin urostöistä. Tämmöinen puoliraaka elämä mielutti kokonaan hänen sydäntänsä. Tautiin kuoleminen pidettiin miehille häpeällisenä, jotta useimmat omalla kädellä tappoivat itsensä, välttääksensä taudillisen kuoleman häväistystä. Kuoleman tuskat hymysuin kärsiä, oli miehen suurin kunnia. Useinkin karkasi sotilas ilman mitäkään suojelus-asetta, jopa vaateittakin tappelus-kihinään. Tämmöiseltä raa'alta ja hurjamieliseltä kansalta ei voinut keskinäisiä riitoja heimokuntien välillä ja rosvoretkiä kaukaisille maille olla mitään outoa; ja kun se, niinkuin raaka ja sotanen kansa ainakin, piti verenkoston pyhänä velvollisuutena, niin eipä voinut syitä verisiin taisteluksiin siltä puuttua. Rosvoretket elikkä merisissien (vikingar) sotakäynnit saivat alkunsa ruhtinaallisista miehistä, jotka kokoilivat ympärillensä joukon vapa-ehtoisia. Väen lisäytyminen ja yhä yltyvä raakuus teki aikain kuluessa tämmöiset retket yhä tavallisemmiksi. Vielä oli toinen seikka, joka paljon vaikutti rosvoretkien enenemiseksi; oli, näet, Skandinavilaisilla tapa semmoinen, että ainoastaan yksi poika peri isänsä tavarat ja muut saivat hakea eläkkeensä, mistä heille paraitten sopi. Luonnollisinta oli siis, että ryhtyivät semmoiseen elatuskeinoon, jotka muutoinkin vallan sopi kansan ja aikakauden luonteesen. Vieläpä oli usko semmoinen heissä juurtunut, ett'ei ollut hyvää kenenkään köyhänä tulla Odin'in tykö Vallhallaan vaan mitä enemmän tavaraa kuollut toi mukaansa, sitä suurempaa nautintoa piti hänellä oleman Vallhallassa. Näinpä tulivatkin nämät rosvoretket yhteiseksi tavaksi ja varsinaiseksi elatuskeinoksi. Ensin he eivät ulottuneet kauemmaksi kuin naapurimaihin ja tapahtuivat milloin maitse milloin meritse. Mutta pian ruvettiin pitkiä merimatkoja kulkemaan kaukaisille maille, jopa Keskimeren rannoillekkin. Näitten rosvoin eli merisissien haahdet olivat hyvin pienet ja hukkuivatkin usein mereen, mutta tämmöinen hukkumus pidettiin yhtä kunniallisena kuin kuolema tappelustantereella. Alukset olivat tavallisesti purjeetta, vaan pantiin airoilla liikkeelle. Tuo kolmentoista kyynärän pituinen peräsin koetti vahvankin miehen voimia; joka ei voinut tällä perää pitää, sen täytyi jäädä kotiin. Merisissit eivät ainoastaan ryöstäneet ja hävittäneet rantamaita, vaan läksivät aluksillansa virtoja ylöspäin maan sisuun; jos heiltä paluumatka suljettiin, läksivät maamatkaa johonkuun toiseen virtaan, kantaen hartioillansa alukset ja voitetun saaliin, ja pääsivät tällä tavalla aukealle merelle. 9:nellä vuosisadalla oli into tämmöisiin retkiin korkeimmillaan. Myöskin maamatkoja samottiin. Niinpä kulkivat läpi Venäjänmaata aina Mustalle Merelle, jopa ottivat sotapalveluksenkin Kreikkalaisen keisarin hovissa. Samatenkuin Skandinavilaiset pitivät oman henkensä halpana, eivät muittenkaan paljon säästäneet. He olivat julmat ja säälimättömät vihollisillensa, joita sota-aseilla voittivat taikka joittenka maata ryöstivät, tuoden välillä jumalillensa ihmisuhriakin. Tämmöisiin uhriin määrättiin ei ainoastaan vangituita, orjia ja pahantekijöitä, vaan kun joku erinomainen onnettomuus kohtasi, uhrasi joskus isä poikansa ja maakunta kuninkaansakin jumalille lepyttäjäisiksi. Useimmiten täytyi vangituitten maksaa hyvät lunnaat, päästäksensä vapaaksi, ja se paikkakunta, jota merisissien tulo kohtasi, sai tavallisesti maksaa aika pakkoveron. Eipä siis ole ihmeteltävää, että pelko ja vapistus seurasi heitä, missä vaan kulkivat, erittäinkin kun osoittivat munkeille ja luostareille erinomaista vihollisuutta. — Tämmöiset merisissit voittivat v. 911 Frankilaisten kuninkaalta Neustrian maakunnan, joka heiltä sai nimen: Normandia. Siinä taipuivat Kristinuskoon ja ranskalaiseen kieleen. Täältä valloittivat Englannin, josta edellisessä luvussa olemme puhuneet. Myöskin lähti täältä siirtokunta eteläiseen Italiaan, jossa niin muodoin syntyi normandialainen valtio. — Nämät meriretket taukosivat itsestään, kun ruvettiin näissä pohjoisissa maissa Kristin-uskoa julistamaan. Tämä saikin täydellisen voiton monien taistelusten ja vaihetten perästä noin v. 1150.