Slavilaiset.

Slavilaisten kansalahko on Germanilaisten jälkeen suurin; siihen kuuluu yli 60 miljonaa henkeä, jotka ovat levinneet yli koko itäistä Eurooppaa aina Saksasta Aasian aroihin saakka, Itämerestä aina Hadrian merelle. Slavilaisten kieli ja kansallisuus vallitsee Pyömissä, Puolassa, Venäjässä, Moldaussa, Vallakiassa, Bulgariassa, Serbiassa, Bosniassa, Kroatiassa, Slavoniassa ja Dalmatiassa; paljon Slavilaisia asuu myöskin Unkarissa, Kärnthen'issä, Krain'issa ja Lausitz'issa.

Slavilaisten alkuperäinen koto on luultavasti Keski-aasia; sittemmin ilmaantuivat Puolassa ja Venäjässä. He olivat sukuperän, ulkomuodon, laitoksien, uskonnon, kielen ja tapain puolesta Germanilaisista vallan erilaiset, kun he Itä-euroopasta tunkeusivat aina Elbe-virtaan ja Adrian merelle saakka. Niinkuin Germanilaisetkin, olivat Slavilaiset jakauneet moniin erinäisiin kansoihin, joista lännessä asuvaiset ovat Saksalaisten historialle merkilliset, kun olivat, näet, asuttaneet suuren osan Saksanmaata. Itäisemmät taas perustivat väkeviä valtioita: Venäjä, Puola, Lithauen ja Schlesia. — Näistä on Venäjä väkevimmäksi kohonnut. Tämän valtion perustajana oli (v. 862) eräs varägilainen ruhtinas nimeltä Rurik. Jo aikasin rupesivat venäläiset Kreikan keisarikuntaan rosvoretkiä tekemään. Nämät taukosivat kokonaan, kun ruhtinas Vladimir Suuri taipui Kristinuskoon ja pakoitti myöskin alamaisensa siihen. Mutta valtakunnan voimat lannistuivat sisällisistä riidoista, jotta Mongolilaiset, jotka olivat lähteneet Keski-aasiasta ja levittäneet pelkoa ja kauhistusta yli koko Aasiaa, laskivat sen valtansa alle. Tästä orjuudesta pelasti Suuriruhtinas Ivana Venäjänmaan. Sitten on venäjän valta yhä levinnyt leviämistään. Sen suuruuden oikea perustaja on Pietari Suuri, joka antoi sille sivistyneen valtion ulkomuotoa ja laajensi sen alaa aina Suomenlahteen saakka. Mutta orjuus ja törkeä tietämättömyys on pysynyt ja pysyy vieläkin meidän aikana kansan seassa. Hallitusmuoto on kokonaan itsevaltainen. — Toinen mahtava slavilainen valtio on ollut Puola. Tämä ulottui mahtavaisuutensa aikana Unkarin rajasta aina Itämerelle ja Sakanmaasta aina sydän-venäjään asti. Mutta sisälliset kapinat ja valtiollisten lahkokuntain eripuraisuus syöksi valtion onnettomuuteen ja kurjuuteen. Aatelistolla oli kaikki valta käsissä, rahvas eli orjuudessa ja kuninkaalle, joka vaalilla pääsi arvoonsa, suotiin hyvin rajoitettua valtaa. Näin asiain ollessa, sen tuho viimeinkin saavutti. Venäjän, Preussin ja Itävallan hallitsijat jakoivat menneen vuosisadan lopulla koko valtakunnan keskenänsä. Venäjä sai paraan ja oikean pää-osan, muut ottivat ne osat, jotka asemansa puolesta sopivat heille. Puolalaiset ovat turhaan koettaneet onnettoman isänmaansa vapauttaa. Heidän voimansa ovat lannistuneet vieraan väkivallan alle. — —

Slavilaisilla on vahva luu- ja jänne-rakenus; heidän ihonsa ei ole niin valkoinen, kuin Germanilaisten, vaan on vähän ruosteenkarvaiselle vivahtava. Merkittävämpi on kasvojen muoto, jossa kaikki kasvojen-viivat ovat kaarevammat ja vienommat, kuin Germanilaisilla. Slavilaiset ovat suopeat ja mieluiset tunnustamaan hengellistä etevämmyyttä. Merkillinen on heidän halunsa ja osaavaisuutensa, vieraita taitoja omistamaan, niinpä ei ole mikään kansa niin kerkeä oppimaan vieraita kieliä. — Kansan-juhlallisuuksia oli Slavilaisilla paljon ja niissä oli aina helisevä iloisuus. Ei mikään kansa Euroopassa ole niin huvituslauluihin ja tanssiin mieltynyt kuin he, ja ei kellään ole tanssi niin hurja ja vallaton kuin heillä; rakkopilli ja huuliharppu tekevät vieläkin slavilaisessa talonpoiassa melkein lumoisen vaikutuksen. Kansanlauluja sanotaan löytyvän paljon. Vieno, niinkuin ominainen luonteensakin, on Slavilaisten kielet; kaikki ovat lauluun hyvin mukavat. Paitsi neljä pääkieltä: Venäjän, Puolan, Pyömin ja Serbian kielet, löytyy vielä monta kielenmurretta. Jo muinoin oli Slavilaisten likaisuus suuressa huudossa ja maineessa, he eivät muka tulleet pestyiksi muuta kuin kolme kertaa elämässänsä, ensin kuin syntyivät maailmaan, sitten kun häitä pitivät ja viimeksi kun muuttivat Manalan majoihin. Puku oli tavallisesti huono; talvella olivat pukeuneet taljoihin ja kesällä pellavasta tehtyihin vaatteisin. Asumuksensa olivat viheliäiset multamajat, raketut keskelle nevoja tahi hieta-vuorille; muutamissa maakunnissa oli myöskin kaupunkia. Slavilaiset, kun olivat hyvin keinolliset, tekivät savesta ja metalleista kaikenlaisia astioita. Maanviljelykseen ja vuorityöhön olivat hyvin taipuneet. Elantonsa oli tavallisesti tattaraa, hirssiä ja muita kedonkasvuksia, mesi oli kansallinen juoma. Niinkuin aasialaisetkin kansat ylenkatsoivat he vaimopuolta; äidille oli sallittu tappaa äsken synnyttämä lapsensa.

— Jumalanpalvelus oli Slavilaisilla monenmoinen. Jumalien luku oli suuri erittäinkin Puolassa. Jumalankuvissa ei ollut ulkomuodolla mitään kunnianarvoista eli kaunista; erään Perun nimisen epäjumalankuvalla oli puinen vartalo, rautaiset jalat, hopea pää ja kultainen parta. Toisella Svantevit nimisellä epäjumalalla oli neljä päätä, kaikki kaunisti harjatetulla parralla, ja kaksinkertainen rinta; Czerneboh jumala oli kuvattu jalopeuran muotoiseksi. Papisto oli muutamissa slavilaisissa kansoissa varsin suuressa kunniassa. Rügen'in saarelle rakennetussa templissä oli kolme sataa pappia; täällä oli ylimäinen pappi suuremmassa arvossa kuin itse kuningas. Paitsi templiä oli myöskin muutamat ahot epäjumalille pyhitetyt; kivistä laitettiin jonkunmoinen aitaus kivimöhkäleen ympärillä, joka siellä seisoi alttarina. Ihmisuhrit olivat tavalliset, mutta näihin ei otettu muita kuin sotavankia.

Muutamissa maissa, niinkuin Venäjässä pääsi Kristin-usko pian voitolle, mutta toisissa taas, erittäinkin Elben, Oderin ja Weikselin tienoilla ruvettiin sille kovaa vastahankaa vetää, kun oli, näet, seurauksensa maallinen orjuus levittäjäinsä alla. Paljon pakanallista verta vuodatettiin, ennenkuin Slavilaiset ottivat ristiä kumarraksensa, ja kristityitten täytyi puolestansa tuhansittain jättää henkensä alttiiksi, kun Slavilaiset koettivat vieraan ikeen päältänsä torjua. Tämä itsestään rauhallinen kansa muuttui silloin tiikerikissan luontoiseksi.

Slavilaisten yhteiselämän seikoista entisinä aikoina emme paljon tiedä. Heidän luonteessansa oli taipumus, mieluisesti jokaista etevämmyttä kunnioittamaan. Heidän kielensä ovat erinomaisen rikkaat herran nimityksistä, niin ett'ei heillä suinkaan niistä milloinkaan puutetta ole ollut.

Suomalaiset.

Tietämätöntä on, mihinkä aikaan se kansanlahko, jonka uuden-aikaiset kielentutkijat kutsuvat Ural-altailaiseksi, ensin lähti Siperian eteläisistä paikkakunnista Eurooppaan. Luultavasti tämä siirtymys tapahtui vähitellen siihen aukkoon, jonka Germanilaiset ja Slavilaiset länteen päin lähtiessänsä jättivät jälkeensä, ja niin tulivat Madjarilaiset eli Unkarilaiset ja Suomalaiset Urali-tunturien yli niille seuduille, missä kumpikin nyt asuntonsa pitää. Kuitenkin olivat jo monta aikaa ennen Lappalaiset kansoittaneet kaikki pohjan perät ja hävisivät ainoastaan vähitellen muitten voimallisempain kansain päälle tunkiessa. Suomalaiset Eurooppaan tultuansa asuivat ensinnä nykyisen Venäjän pohjoisosassa, jossa kaupastaan ja rikkaudestaan mainio Permalais-valta ulottui Vienan mereltä pitkin Vienan-jokea Urali-tunturille saakka.

Nämä Permalaiset olivat nähtävästi Karjalaisia, heidän sivistyksensä ei ollut suinkaan alhainen, ja ihanat runot Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä näyttävät niitten seassa syntyneen. Etelä-puolella heitä asuivat Hämäläiset Äänisen (Oniegan) järven paikoilla, ja kolmas heimokunta, Kainulaiset eli Kaihnulaiset oli jo 9:nnellä vuosisadalla siirtynyt Pohjanlahden rannoille, joka heistä kutsuttiin Kainun-mereksi. Vähitellen siirtyivät Hämäläisetkin länteen päin, mutta jakaantuivat samassa kahteen osaan kahden puolen Suomen-lahtea, jotta virolaiset (muuk. Estit) tulivat Viroon ja Hämäläiset (muuk. Tav-estit, Tavastit) Suomeen. Heidän jälkiinsä seurasi Karjalaisiakin Suomeen, olletikkin kun vanhan Perman valta ja kukoistus lannistui Venäläisten yhä leviävän vallan alle.