Suomalaisten muinaisista oloista ja sivistyksen seikoista on kyllä tieto vähissä. Ett'eivät olleet suinkaan matalalla sivistyksen kannalla, näkyy siitä kun heidän kielissään on omituiset sanat kaikille maanviljelyksen aseille. Ohrat, nisut eli vehnät, pellavat, pavut ja herneet (ristat) y.m. olivat heille tuttuja, mutta rukiit, kaurat ja hamput lienevät olleet vasta muukalaisten tuomat. Ohrista osasivat muinas-Suomalaiset tehdä juotavansa: oluen eli olon, joka sana on heidän kielestään peritty Ruotsinkin kieleen. Paljon muitakin taitoja oli Suomen miehillä jo ennen kuin tulivat muitten sivistyneempäin kansain seurustukseen. He takoivat taitavasti rautansa sota-aseiksi ja muiksi tarpeiksi, he kehräsivät villansa ja pellavansa värttinällä ja kutoivat sitten monenlaisia kankaita, palttinoista, aivinaista ja sarkaa, he hoitelivat kimalaisiaan (mettiäisiä, mehiläisiä), joista simaa kokosivat, ja kaiken tämän ohessa osasivat Väinämöisen opetuksesta soittaa kanteletta ja runoilla ikävänsä karkoittaa. Mutta, jos sepät ja runoniekat eroitamme, ei ollut heillä mitään muuta eroitusta työ-virassa, vaan kukin teki itse tarpeensa. Sana: "kauppa" on saksasta lainattu ja sana: "raha" merkitsee oikeastansa oravan-nahkaa, koska tätä nähtävästi tavarain vaihetuksessa käytettiin välin-tekiäisiksi. Moni uusi tapa ja uusi oppi tuli vasta kristinuskon kautta. Kynttilä on latinainen sana candela ja nähtiin ensin uuden uskon latinaisella kirkonmenolla. Suutari (sutor) on toinen nimi, jonka vasta kristin-uskon papit lienevät mukaansa tuoneet. Muuta säädyn eroitusta ei Suomalaisilla ollut kuin orjan ja vapaan; isänsä hallitsi perhe-kunnassaan, ja kun yhteisiä asioita piti keskusteltaman, kokoontuivat perheen-isännät käräjiin. Mutta kuningasta tai ruhtinasta ei lie heillä ollut; sillä nämä sanat ovat Germanilaisten kielistä otetut. Ainoastaan sotaa käydessä valittiin urhoollisin pää-mieheksi. Linnojakin rakennettiin jonkunmoisia vihollisten vainoa vastaan.

Suomalaisten muinainen usko näkyy aikojen kuluessa monella tavalla muuttaneen muotonsa. Taivaan Jumala, jonka ääni kuului ukkosen ilman juminassa, näyttää ensinnä saaneen heidän palveluksensa. Hänen nimittivät Ukoksi, josta ukkonen on saanut nimensä. Ukolla näyttävät alussa ajatelleen olevan akkansakin ja muun perheensä varsin ihmisten tavan mukaan, ja kun sitten rupesivat ajattelemaan eri haltian meressä asuvaksi, nimeltä Ahto eli Ahti, luulivat hänelläkin olevan vaimonsa, Vellamon. Viimein oli heidän mielestänsä joka paikka täynnänsä haltioita ja luonnottaria. Metsässä hallitsi Tapio emäntänensä tyttärinensä, Mannun eukko oli maan emäntä, ja vainajien valtakunnassa hallitsi Tuoni tylynä isäntänä. Mutta ukko kuitenkin kaikkien ylinnä oli; hän oli yli-jumala, ilman kaiken kannattaja, puhki pilvien puhuja, hattarojen hallitsija. Luultavaa on, että Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen myöskin olivat alkuperäänsä olleet jumalia, Väinämöinen ehkä maan haltia, Ilmarinen ilman ja taivaan, ja Lemminkäinen meren, vaikka Kalevalan runoissa ovat ainoastaan ylenluonnollisilla voimilla varustetuita uroita, jotka taioillansa tekivät kansansa mahtavaksi. — Suomalaisten vanha usko oli taikausta täynnä. Taiollansa, sanallansa saattoi tietäjä eli viisas ihminen taivuttaa luonnon voimat mielensä mukaan. Monta muinaista uskon-käytöstä lienee jo hävinnyt tiedoistamme; varsinkin emme tiedä paljon Hämäläisten tavoista, jotka luultavasti jollakin lailla erisivät Karjalaisten oloista, joista Kalevalan runot antavat meille selityksen.

Varsin yhteen aikaan ruvettiin levittämään kristinuskoa Suomalaisille Suomessa ja heidän heimolaisillensa eteläpuolella Suomenlahtea. Bremeniläiset kauppamiehet toivat v. 1158 kristinuskon Liiviläisille Riian lahden ja Dunajoen varrella, jossa sitten Saksalaiset Kalpa-ritarit verisellä kovuudella pakoittivat sen-puoliset pakanat uuden uskon helmoihin. Tanskalainen kuningas Valdemar Voittaja aloitti myöhemmin saman työn Virossa, joka sitten samate tuli Kalpa-veljesten haltuun. Vanhan uskonsa kanssa kadottivat nämä Suomen heimolaiset vapautensakin ja tulivat orjiksi saksalaisten herrainsa alle. Kauheat kapinat, joilla kokivat särkeä ikeensä, eivät parantaneet heidän onnetonta tilaansa. Mutta Suomessa asettui Eerikki Pyhän (v. 1157), Birger Jaarlin (1249) ja Torkel Knuutinpoian valloitus-retkien kautta Ruotsin leppeä valta, jolla Suomen kansa vähitellen ja kovien kärsimysten alla on kasvatettu valtiolliseen täysi-ikäisyyteen ja vapauteen. Suomen kansan maine on kaikunut ympäri maailman sekä miekan että hengen teoilla. Sen ikä on vasta alullansa, sen tulevaisuus koittamaisillansa.

Arapilaiset.

Myöskin Arapilaiset olivat ennen Kristuksen syntymää tutut, mutta silloin aivan vähästä arvosta historialle. Vasta Kristuksen jälkeisinä aikoina, kuin heidän keskellä syntyi uuden uskonnon perustaja, astuivat Arapilaiset historiallisten kansain riviin.

Arapian saarento, joka on kolmen meren välinen, on luonnoltansa Ahrikkaan verrattava; kansa taas on vallan toista ihmisluokkaa, kuin Ahrikan Neekerit. Avarat hieta-aavat täyttävät maan, joka vuosituhansisten kuluessa on säilyttänyt yhtäläisen luontonsa. Vielä tänään, niinkuin tuhat vuotta takaperin, tervehtii matkustaja ilohuudoilla hieta-aavain keskellä olevia viheriäisiä kosteikkoja, joissa tuuheat palmupuut tarjoovat hänelle varjossansa hauskan leposian. Tämä maa, monessa paikassa runsaasti kasvava itämaitten kauniimpia tuotteita, on merkillisen Arapian kansan kotoperä.

Arapilainen kansa on kieleen nähden sukua niille kansoille, jotka historian ensi-aikoina levisivät Palästinan, Syrian, Phoinikian, Babylonian ja Armenian ylitse. Arapilaisten pyhissä saduissa on paljon seurattu vanhan Testamentin kertomuksia; Beduinat ja länsirannikon asukkaat olivatkin sukuisin Aaprahamin poiasta Ismaelista. Arapilainen on ko'oltansa keskinkertainen, tavallisesti laihamainen; elantonsa tarpeet ovat vähäiset; ruumiinsa näyttää olevan melkein paljasta luuta ja jännelihaa, ruumiin-rakennus on täynnänsä kaunista sopuisuutta, kasvot soikulaiset, mustat välähtävät silmänsä täynnänsä tulta ja neroa, kädet ja jalat kauniit ja sievät. Arapilaisen henki on tämän ulkomuodon mukainen; hänen ruumiin-asetuksensa osoittaa sielun ylevyyttä ja jaloutta; hän on vilpas, harras, vakaa ja syvämielinen.

Kun eivät Arapian suuret autiomaat voineet helposti metsästäjäkansaa elättää, rupesivat Arapilaiset tuohon luotettavaan karjanhoitoon. Tarkasti pysyivät nämät autiomaitten kuleksivat heimokunnat eli Beduinat tässä elatuskeinossa, jotta kuvaellessamme nykyisiä Beduineja, annamme myöskin kuvan esi-isäinsä oloista, kuinka he vuosisatoja sitten elivät samain telttien alla ja samoille lähteille ja laitumille veivät hevosensa, kamelinsa ja lampaansa. — Hevonen on Arapilaiselle ei ainoastaan uskollinen orja, vaan myöskin hauska toveri. Beduinat pitävätkin hevosensa semmoisessa arvossa, että tekevät heistä pitkiä sukuluetteloita. Varsan synty pidetään varsin onnellisena tapauksena, joka on ilolla ja onnen-toivotuksella vietettävä. Hevoset kasvatetaan lasten joukossa telttien alla, ikäänkuin perheesen kuuluvat. Heidän uskollisuudesta ja ystävällisyydestä herrojansa kohtaan on monta juttua. — Yhtä suuri luonnon antama apu Arapilaisille on kameli. Tämä eläin on siitä merkillinen, että aivan vähällä juomisella toimeen tulee, kun on merkillisen kestävä janoa kärsimään. Tässäpä onkin sen paras hyöty. Nämät avarat santa-aavat ovat, näet, vedestä tyhjät, jotta matkustavaisten täytyy viedä vettä mukaansa, matkalle lähtiessään. Muutoinkin on kamelista aivan suuri hyöty. — Kuleksivan Arapilaisen elämä on täynnänsä vaaroja ja vaivoja ja etevinkin mies joukossansa on sitä elämän nautintoa vailla, jossa eurooppalainen porvari elää. Beduina viljelee myöskin ryöstämistä, jotta väkivalta useinkin astuu oikeuden siaan. Hän väijyy usein kyllä matkustavia ja ryöstää heiltä heidän omansa, mutta välttää tavallisesti varkautta ja ryöstöä yön-aikana. Ryöstöä kärsinyttä ei hän milloinkaan heitä nälkään nääntymään, vaan antaa hänelle suojelusta ja elantoa. Vieraan-varaisuus pidetään Arapilaisten seassa pyhänä, jotta joka on astunut Arapilaisen katon alle, hänen ei tarvitse mitään vaaraa pelätä. Niinpä tapahtuukin usein, että Arapilainen riistää kaikki tyhjäksi siltä, joka muutamia päiviä ennen kattonsa alla on nauttinut mitä parasta talossa on ollut tarjottavana. Almuin antaminen on heillä pyhä velvollisuus. Miehen kunnia on heistä aivan kallis; niin pidetään myöskin muhkea ulkomuoto aivan suuressa arvossa. Parhain koristus on parta, jota toisiansa tervehtiessä suutelevat ja johon valaa vannoessa koskevat. Arapilaisen mieli on loukkaukselle aivan arka; hänen äkkinäinen luonteensa ei pian lepy, vaan on ankara kostoa pyytämään. Solvausta kostamatta jättää on heistä suuri häpeä, jotta lapsien on velvollisuus isänsä edestä kostaa, jos kosto häneltä oli jäänyt hakematta. Niinpä ovat monet heimokunnat vuosisatoja läpitsensä sotineet keskenänsä, saadaksensa esi-isäin alkamat vainotyöt molemmin puolin tasalle. On, näet, heillä luulo semmoinen, että, niinkauan kuin tapetusta verenkosto on heitetty hakematta, ei pääse se paikka, jossa surma tapahtui, milloinkaan kasteen virkistyttämäksi.

Runollisuuteen on Arapilaisilla aina ollut suuri taipumus; mielikuvitteluksensa on aivan rikas, antaen kaikille asioille runollisen loisteen. Myöskin on heissä tarkka ja terävä ymmärrys, joka näyttäikse monenmoisissa nerollisissa sananlaskuissa. Jo aikasin pitivät he kokouksia, joissa runoelmia esiteltiin; niinpä harjoitettiin Okadhin kaupungissa kolmekymmentä päivää perätysten kilvoituslauluja. Palkinnon voittaminen tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan suuri kunnia, johon kukin runoilija parhaasta päästä koetti päästä. — Arapilaisten kieli on merkillisen rikas kuvallisista nimityksistä, esimerkiksi kahdeksankymmenen luvulla merkitään simaa, kahdensadan luvulla käärmettä, neljänsadan luvulla onnettomuutta ja tuhannen luvulla miekkaa.

Arapilainen, ehkä hän on monta meidän mielestä välttämätöntä tarvetta vailla, on kuitenkin vapaudestansa ja suvustansa pöyhkeä. Koto puutteenensa on hänelle rakas ja arvokas. Tuo kuleksiva Beduina halveksii kiinteäin asuntopaikkain asujamia (Fellahs), kaupunkilaisia ja maanviljelijöitä. Beduinat ovat Aasian kansoista ainoat, jotka eivät ole lannistuneet orjuuden alle. Heimokunnan päämies on Scheikeksi kutsuttu ruhtinas, joka sovittaa sisälliset riidat ja sodassa pitää päällikön-virkaa. Tätä valtaa ei hän uskalla väärin käyttää, pelkäen alamaistensa luopuvan kuuliaisuudesta. Usein yhdistyvät useat heimokunnat yhden haltian alaiseksi; tämä sanotaan Suurscheikiksi eli emiriksi.