— Mitäh? — kysyymmä me, jokkemma franskaa ymmärrä. —
— Oo, teitä minun rakkaat tyhmät maamieheni, jok'etta parleeraa franseeta. Ettekö näe tualla kaunista madmuasellia?
— Tua flikkako tuala?
— Se juuri, kom sii, kom saa, ce bon! — Minä tahdon tarjota hänelle kuahuvaa samppanjaa! — riehuu Mösjöö-Tommila. — Ette saa pahastua veikkoset, että minä olen niin ranskalainen — —
Meirän ei tiätysti passannu panna Mösjöö-Tommilaa vastahan. Se lähretti sanan kyypillä sille neitille, pyyti pariksi tunniksi oppahaksi automatkalle.
Ja neiti tulikin.
Mösjöö-Tommila, joka vissihin oli entisestä tuttu neitin kans, esitti meirät sille ja seliitti, jotta se on harvinaane kappales Thüringenistä. Kun oli syäty ja vähä viinillä virutettu hampahia, lährettihin taas autolla kattelemhan kaupunkia. Me istuumma kaverin kans etupenkillä autos ja Mösjöö-Tommila keskusteli vilkkahasti neitin kans takaistuumella. Ja aina välhin kuuluu niinku lehmä olis vetäny takakoipensa syvästä savesta.
Viimmee mä rupesin epäälemhän, käännyn ympäri ja kysyynki jotta:
— Ettähän te vai siälä peräpenkillä pussaale? —
— Oooh, te rakkaat tyhmät maamiäheni! — huitaasi Mösjöö-Tommila. — Mitä te ymmärrätte näistä suuren mailman tavoista!