— No pruukathan sitä meilläki silloo tällöö tärähyttää — —
— Jo on aika epeli — tykkäs kaveriki kuivilla suin ja pyhkii huuliansa.
Illalla jo lährettihin Perliinistä ja se Mösjöön opasneiti saattoo meitä uskollisesti asemalle asti. Raskas oli eronhetki, n'otta Mösjöö-Tommila sanooki, jotta:
— Jos ei mull' olsi niin paljo tuttuja madmuasellia Pariisis, nii mä ottaasin tämän Freulein Thüringenin joukhoni Pariisihin asti.
Heti sitte lährettihin, ku Mösjöö-Tommila oli viälä kerran pussannu fröökynää kärelle. Kyllä ne suuren maailman tavat on sellaasia, jotta aiva me pakkasimma mennä sekaasinsa. Mutta oli se hyvä jotta meill' oli se Mösjöö-Tommila joukos, jottei me aivan puuhevoosilta näyttäny kaverin kans.
Taisi olla jo hyvästi pimiä ku Perliinistä lährettihin pikajunalla painamhan Kölnin kautta Pariisia kohre. Ainakin tuntuuvat kaikki tavalliset pasiseerarit kovasti väsynehiltä ja fletkuusilta ku makuuvaunuhu kontittihin. Ja paljo meit' oliki suamalaasia samas matkas, kokonaasta neljä makuuvaunullista. Niis' oli urheelijoota kaks vaunullista, ja meitä joukkoho lähtenehiä sivilistiä, huutosakkia, niinku meitä karahteerattihin, toiset kaks vaunua. Mihkä osastoho vai päänsä pisti, nii joka paikas puhuttihin suamia, n'ott'oli aiva ku Suames olis reissannu, sillä erootuksella vai, jotta ei ruattinsanaa kuullu koko matkalla.
Siin oli vähä sellaasta kiirusta ja sekaasta se makuupaikkansa ettimine, jotta Mösjöö—Tommilanki kapsäkit joutuuvat muiren ihmisten pussien joukkohon, eikä Mösjöölle ittelle tahrottu löytää paikkaa ollenkaa. Se ku oli nii liikutettu siitä erosta sen fröökynän kans, jotta vaikka se olis istunu mihkä penkkihi, nii aina hetken päästä jokin pukkas kylkehen jotta:
— Anteeksi, täs on mun paikkani!
Ja Mösjöö, jok' on rauhanmiäs ja aina kohtelias, nousi ylhä, teki fiinin kumarruksen ja jenkkas seuraavahan osastohon.
Min' olin jo nukkunu hyvän aikaa, ku Mösjöö ummes silmin yäpaita käres ilmestyy mun osastohoni ja kysyy jotta: