»Herrooll' on hauskaa» — sanoo huanepalvelija, eikä verä ollenkaa noukkaa sikkarahan, sillä se ajatteloo juamarahaa, ku herrat lähtöövät. — Ja sit'eivät herrat ajattele.
Hotellia ön Pariisis joka toises taloos. Ei tarvitte peljätä, jottei siälä yäsijaa saa. On niinkin suuria, jott'on tuhannen matkustajahuanesta. Sen arvaa sanomata jotta n'oon sisustettu ja kalustettu kaikella mahrollisella loistolla ja mukavuurella. Hinnat on sen mukhan, mutta 20 frangin huanes on jo sellaane, johna passaa huanonpualeesen keisarinkin käännyyllä. Pääasia huanehes näyttää olevan mahrottoman leviät ja hyvin raurootetut sängyt, suuret peilioviset vaatekaapit ja erityyset ja erikooset pesualtahat, joist'ei ensikertalaane honaa mitää, ennenku kysyy. Suu siinä jää auki ja naama sellaaseksi jotta:
— Vai nii, vai sillä lailla ja oikeeko sitä varte — —
Hotellihuanehien hinnat vaihteloovat kuinka rookaa. Voi olla kaks samallaasta hotellia sisältä ja päältä, mutta toises maksaa pualta enempi kaikki ku toises. Samoon on ravintoloos hinnat. Sama ruaka, samat juamat, mutta hinnat kahta tyyrihimmät. Likööriklasi maksaa yhres paikas 4 frangia, toises 3, kolmannes pualitoista ja koko siistis pikkuravintolas, jok'on aivan viäres, vain 75 penniä. Yleensä juarahan ravintoloos vain klasiittaan parempia juamia. Kyypparit on mennä päästä sekaasin ku pohjoosmaalaaset komentaavat jotta:
— Pottu pitää jäärä pöythän!
Siinä tarvithan itte hotellin isäntä, ennenku se kumma ja summa selviää, mitä koko putilkka maksaa. Ja sivupualehen jäävät isäntä ja kyypit kattelemhan hulluja ulkomaalaasia, jokka maksaavat 50 frangia munkkiheelasta, vaikka sen saa viäreesestä viinapuarista 28 frangilla. Itte franskalaaset tilaavat vain piänen klasin halpaa viiniä, klasin kaffia tai mehua ja katteloovat vesi kiälellä ulkomaalaasia pohatoota, jokka heilutteloovat laskun maksos saran frangin suuria ja koreeta seteliä.
Olo ja elo on Pariisin hianooski ravintoloos kaikista kankeesta pöytätavoosta vapaata. Siälä näköö kunkin syävän kuinka tykkää, kynsin hampain. Sivullisist' ei välitetä juuri mitään, paitti kaikista hianoommis n.s. perhehotelliis. Ruaka-annokset ovat tavallisesti nii suuria, jotta yhrestä piisaa kahrelle. Niin siälä kans yhren portsuuna jaetahan kahrelle, kahren kolmelle j.n.e., eikä siin'oo mitää tavatoonta, s'oon aivan yleestä. Hyviähän n'oon franskalaaset ruakalait, mutta outoja ovat monellekki. Varsinkin harmitti meitä se, jotta liha oli paistinakin aiva veristä. Me kuljimma ravintolasta toisehe ja ettiimmä sellaasta, josta saisimma ruakaa suamalaasehe laihi. Viimmee otimma ittellemmä yhren piänen ravintolan aivan hotellimma likiltä ja rupesimma itte köökkimestariiksi. Menimmä keittiöhön, seisoomma kaasukeittiön ääres, viisasimma ja näytimmä kuinka meille pitää lihat paistaa. Pian ne kokit oppiivakki ja iloosesti kokkaroottivat meille sitten parin viikon aijan. Ruakalajien nimet oli tiätysti kaikki franskalaasia ja siin'oli aluuksi eri klottaaminen, ennenku päästihin kärryylle.
Se keittiöhön meno sai alkunsa siitä, ku meirän Mösjöö-Tommila mahtavuuksisnansa trossas, jotta hän kyllä ymmärtää näiren franskalaasten räättien päälle. Sanoo jottaL
— Ku me nyt oomma kerran Pariisis, nii me tiätysti syärähän oikia
Chatobrianki, ja tilas kans.
Kun ne »satopriangit» monellaasten ruakaöljys kastettujen vihannesten kans tuathin pöytähän, nii koreeta n'oli nährä. Mutta ku Mösjöö sitte suuta maiskutellen veti veittellä piffin syrjästä palan, nii veri truiskas ja raaka liha irvisti vastahan.