Yhrellä silmällä vain saatoon mäkin sitä silmihin kattella.
Monta suurta huanesta oli täs entises kuninkahallises linnas, josta nyt on tehty museo, viälä siinä kunnos, kun ovat ollehet kuuluusien kuninkahien viirennen- ja kuurennentoista Lutviikin aikana, jokka täs samas raris huushollia ja hovia aikoonansa pitivät. Siäl'oli Lutviikin kirjootuspöytä, pännä, sakset ja sikillit, mutta Lutviikia ittiä ei näkyny. Kattelin sen kaunihin Maria Anttuanetin mahtavaa sänkyratia jotta:
— Vai täs s'oon sekin Maija aikoonansa peppurehtanu? — Joo, joo, mahtuu mahtajat maanrakhon, mutta pykningit, sängyt ja huushollikapinehet, niinku tua Lutviikin nuuskatoosaki, tänne jäävät. Mitäs sillä sitte on väliä, onko ihmine elääsnänsä trenkinä hakannu halkoja toiselle, vai ähkyny rikkauttansa ja puhkunu mahtavuuttansa, komeellu, komennellu ja kurpinnannu toisia? Kummastakaa ei oo, ei isännästä enempää ku trengistäkää enää aivastusta jälellä.
Siälä entisten kuninkahien sänkykamaris muistuu miäleheni yhren vanhan kreikkalaasen filosoofin lystiksensä kirjoottama juttu rikkahan ja köyhän miähen kualemasta:
Se rikas miäs oli ollu suuri herra. Oli vippakonstiilla, vähinsä alkaappäältä varaastamallaki ja sitte muutoon puljuttamalla saanu paljo rahaa ja valtaa, »sivistystä» ja tiätysti ystäviä ja hännänkannattajia, n'otta s'oli lopuuksi siinä maas aika porho. Tapatti viimme hallittijanki ja rupes itte keisariksi. Mutta kesken kaiken tuli kualema ja sanoo jotta:
— Nyt lährethän!
Keisari pani vasthan ja koitti seliittää jotta:
— Mull'on niin kovasti asiat levjällänsä ja viälä paljo tekemätä, jotta min'en ny tahro oikee keriitä!
Mutta se viikatesmiäs sanoo vai jotta:
— Ne saa ny jäärä ne sellaaset — — Täs on justhin kuallu yks köyhä suutarikin ja mun on määrä viärä teirät molemmat samalla paatilla Tuanelan virran yli.