— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.
Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki jotta:
— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!
Siin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä, jotta Jussin piti kysyä jotta:
— Mitä tua tuas kupis on, kun en m’oo nähänykkää? —
— Se on sallattia — sanoo se piika.
— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en taira ottaakkaa —
Patruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.
Mutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:
— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!