Mutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna. Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.
Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.
— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä maistaasin — — —
Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän suullisen.
Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät pyäriääsnä jotta:
— Vettä!!!? — Vettäkö täm’ oliki?
— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.
— Ja mä ku luulin, jotta s’oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.
Herrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:
— Vai viinaa! —