— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh! — — — huakaasi suutari.
Ja paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.
— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:
— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!
Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin lattiaa.
Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa Vaasan korjahan kaupunkihi.
Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia. Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo jotta:
— Em mä enää viittikkää!
— No viitti ny! — pyyti suutari.
Mutta s’ei viittiny.