Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.
Ja kyllä se suutari suriki.
Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin akalle jotta:
»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä tuu.»
Ja paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:
— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!
Ja lähti kans.
Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:
»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun pikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»
Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin. Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.