Ja ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:
— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.
Mutt’ei saanu.
Tuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:
— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. — Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas jotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!
Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä silloo tällöön hyppööttämhän.
Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan jotta:
— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —
Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen kahrenkymmenenmarkan rahan.
Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti sängyn alla piilos.