Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta flätkähti. Sanoo jotta:
— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs Jaakoon askihi!
— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska — Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina puarista ostin.
— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —
— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.
— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja lapsuuren tuttuja.
Ja kun s’oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:
— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah, ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs mailmas, joko sitte ihmiste!
Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän niisti nenänki. Sanoo jotta:
— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?