— Ook’sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan verenkaljamalla ja nyrkit pystys.
Siin’oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta rupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:
— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille kansansivistäjille?
Silloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi vasta ku johtokunta oli menny.
Mutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti mahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä keriittihin eroottaa.
Savimäki päätti kostaa ja kostaa oikee verisesti.
Se päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä ruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan tingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus nurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n’oon ainaki taloonpoikaan kersat tullehet.
Mutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti oikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa ku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka viisata kärellä ja pyärittää päätä.
Se oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan huamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän katseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan», »tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan», »alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja, jotta se puhuu unissansakki.
Ku sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit pantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.