Toista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä ja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun aikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä lyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät ruumenoosis.
Ja konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit taitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä riihen parsille kuivamahan.
Oli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu kylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku peräkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai piaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun aikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku kirkkahana kaiken päivää.
Niin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes, rukhin voimalla vaa heiluttihin.
Ny niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset välppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn truuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!
Niin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja ruveta moottorilla riihittöhön.
Moottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää sorttia piti oleman.
Mutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny koko kylää.
Ne muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin päälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli kaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:
— Kyllä mä — —! Ei se ny oo konsti ei mikää raavahalle miähelle.