Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:
— Annas Kaisa suureet lusikka!
Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa leipua piparkakun.
Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»
Ja m’oon samaa miältä.
Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän »sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.
Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun jatkoluokilla lastenhoitoon. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan: »Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o. itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki), imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka (knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).
Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:
— Näin!
Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko koulun imiä.