Minä haparoottin ja kopeloottin aikani, niin jo sattuuki käteni lamppuhu. Mutta ainakaan sellaasta valua siin’ei ollu, että sitä olis pimees nähny. Ei vaikka mä painoon noukkani klasihi asti! Eikä se eres polttanukkaa. Mutta jotaki käryä mä tunnin nenälläni, niin etten mä voinu vaunua vaikka siinä lampus oliski tapahtuna jokin kemiallinen palaminen.
Mä hapuulin itteni pilettiluukulle ja heristelin inspehtuurille nyrkkiä, mutteihä se sitä nähny pimees. Karjaasin tällä pukin äänelläni jotta:
— Tiätääkö herra pehtuuri, jotta valtion asemalla pitää olla niin paljo valkiaa, jotta reissaavaane yleesö osaa pussata eres omaa akkaansa? Tiätääkö? — sanoon minä. — Tiätääkö pehtuuri velvollisuutensa? — sanoon toisenki kerran.
— Tiätää! — sanoo. Antoo piletin ja 2 markkaa liikaa.
— No, miks’ei oo valkiaa?
— Kun ei oo, niin ei oo, ja kun ei saara, niin ei saara. Pyyretty on viis vuatta. — Antaasko herraki lantin tähän kolehtihin? Tääll'on ihmisiltä pyyretty apua ja saatuki jo kolehtirahoolla yks sähkölamppu makasiinin seinähän.
Min'en oo mikään kitupiikki. Mä nakkasin saman 2 mk lakkihin, jonk'olin liikaa saanu.
Antakaa hyvät ihmiset muukki, kun satutta sivuutte ajamaha. Sopii pistää postilaatikkohon siinä aseman seinäs. Suamen valtiolla ei oo varaa eikä hallitusherrat kerkiä istuinsijaltansa hommaamaha rahaa lapualaasille, jokka pimeyres valtavat ja tuhriivat lähtöpusuja kelle rookaa.
Mäkin sain suupiäleheni että mossahti — yhreltä vanhalta ämmältä. Ja sitä varte m'oon niin suuttunu.