Sen tiätää, jotta m’olin suuttunu, kun ne poijat lykkäsivät mun ovesta sisälle kun pussin perähä.
Mä vähä manata naskahutinkin ja karjaasin jotta:
— Mikä tuhannen valtionasema pimiimmäs Afrikas täm’on, kun ei tääll’ oo valkiaa, että näkis noukkansa niistää?
— Ohan täällä valkia! — kuuluu jostakin nurkasta asemamiehen ääni.
— Mihnä sä, pimeyren olento, täällä valkian näet? — kysyyn mä.
— No pöyrällähän palaa lamppu! Eikö herra näe?
Minä kattoon, n’otta silmät päästä varista, mutta valopilkkuakaa en nähny.
— Tuu hyvä miäs mua viämähä sen lampun äärelle — pyyrin.
Se vei ja sanoo jotta:
— Tuas se ny palaa!