Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs lisääntyny, varsinki kakaralauma.
Ja ny piti niitä vähä sortteerata.
Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.
Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.
Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.
Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja väittivät sitä kumpiki omaksensa.
Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi, niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.
Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä pois.
Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.
Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän hukas.