Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin eivät saanehet knappihi.
Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi kiinni.
Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.
Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:
— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa. Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.
— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.
Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.
Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.
N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.
Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.