Hra Plumpäri oli salaases miälesnänsä ajatellu, jotta tänä merkillisenä päivänä tahtoovat kunnan arvovaltaaset kansalaaset soituun ja lauluun, kukkaasin, lähetystöön, atressin, tilikrammiin, kultakelloon ja hopialusikoon osoottaa yhteeseen, jakamattoman ja vilpittömän kunniootuksensa hra Plumpärille hänen suurista ansioostansa kansan ja yhteeskunnan hyväksi.

Ja juhlapuheeta pirethän ja kehuthan ja ylistethän ja toivotethan pitkää ikää ja monia teräksisen tarmon ja tyän vuasia hra Plumpärille viälä ereskinpäin.

Ja kaupunginvaltuusto tuloo niis suuris silkkipytyys lähetystönä hra Plumpärin kotia ja puheenjohtaja rykii ja puhuu koko kaupungin pualesta ja sanoo, jotta hra Plumpäri on ollu suureksi siunaukseksi yhteeskunnalle syntymästänsä asti. Sitte se kääntyy niiren toisten silkkipyttyjen pualehen aiva pleikinä ja huutaa jotta:

— Hurrathan ny oikee lujaa tälle Plumpärille.

Ja sitte ne hurraa ku pasuunasta ja nostaavat niitä silkkipyttyjä.

Ja sitte pitää hra Plumpärin vastata ja kiittää ja pitää puheen.

Ja siitä puheen pirost'ei tuu mitää! Sen hra Plumpäri tiäsi heti ajattelemata. Mutta puhet pitää pitää sen tiäsi hra Plumpäri kans.

Sen pitää pitää, vaikka sen tuhat olis!

Ja se oli kamala paikka.

Hra Plumpäri ähkyy ja kulki kamarisnansa ku karhu. Repii tukkaa päästänsä ja aina vähän päästä kattoo suurehe nurkkapeilihi. Ja taas kulki ja ähkyy ja hikos ympärinsä. Ja istuu välis ja taas lähti kiärtämhän. Ja ku frouva Plumpäri tuli kamarihi ja sanoo jottta: