Siten on konsonanteissa huomattava: 1) kaksi konsonanttia sanan alussa: esim, klasi, friijoo; 2) d:n asemassa r\ meirän äireen syrän; 3) s-loppuiset nominit: venes, tuares (tuore), perkeles; 4) ee ja eet päätteiset komparatiivit: piree l. pireet, koriee l. korijeet, 5) palatalispirantti pääkorollisen tavun jäljessä, esim. nahaat, poikaparaat; 6) hna-loppuinen vanha inessiivi, joka tavataan enää tuskin muissa sanoissa kuin. mihnä (missä) ja johna (jossa) sekä harvoin käytetyssä sanassa johnakuhna (jossakin). 7) ts:n asemasta tt: esim. mettä (metsä), katto (katso); 8) h:n säilyminen korottoman ja sivukorollisen vokaalin välissä: latohon, kattomahan. 9) inessiivi suffiksin kera: käresnäni (kädessäni); 10) mon. gen. tten päätettä ei käytetä, vaan sanotaan esim. mairen (maitten).
Vokaaleissa on huomattava: 1) ea = ia; eä = iä, esim. koria l. korija (korea), leviä (leveä); 2) oa = ua, öä = yä; esim. kokua ja näkyä (kokoa ja näköä), leipua, yä (yö); 3) muodot syää ja syöö (syö); juaa ja juoo (juo) viää ja viöö (vie); 4) presens ja partisipimuodot tuloo (tulee), tulovat (partisipi: tulevat); teköö, tekövät; 5) kolmannen infinitiivin muoto: hakohon, hakoho, ja hakho (hakemaan), olohon j.n.e. olho (olemaan); 6) imperfektimuodot uii, voii (voi); 7) i-loppuiset diftongit »oikaistaan», s.o. i sulaa edellisen vokaalin kanssa pitkäksi vokaaliksi, esim. kirjoottaa (kirjoittaa), poikaan (poikain); 8) j:n esiintyminen erinäisissä suhteissa: nominien yks. partitiivissa: Jaakkoja (Jaakkoa) ja verbeissä: halkoja (halkoa).
Nämä ovat koko Etelä-Pohjanmaan murteen yhteisiä ominaisuuksia. Mutta kun lähemmin tarkastetaan Etelä-Pohjanmaan murretta, niin huomataan sen jakautuvan kolmeen alamurteeseen, joita hyvällä syyllä sopii nimittää entisten »emäseurakuntien» mukaan: Ilmajoen, Kyrön ja Lapuan murteiksi. Kun ajattelee Etelä-Pohjanmaan rautatieratoja, Seinäjoki lähtökohtana, saa kutakuinkin oikean käsityksen näitten alamurteitten alueesta siten, että Ilmajoen murretta puhutaan linjalla Seinäjoki—Kristiina, Kyrön murretta Seinäjoki—Vaasa ja Lapuan murretta Seinäjoki—Voltti. Eroavaisuudet eivät kuitenkaan ole kovinkaan huomattavia. Mainittakoon tässä vain, että Lapuan ja Kyrön murteessa sanotaan esim. tua, tyä, mutta Ilmajoen murteessa tuo työ. Samoin sanotaan Kyrössä ja Lapualla esim. viää (vie), mutta Ilmajoella viöö. Ilmajoella käytetään eet päätteisiä komparatiivejä, esim. pareet (parempi), kun sensijaan Kyrössä ja Lapualla on paljas ee-pääte. Vanhat muodot, sellaiset kuin esim. saija (saitte), olija (olitte) kuuluvat Ilmajoelle. Kyrön murteen erikoisuuksia on m.m. partitiivit lapiua (lapiota); korkioota (korkeita); vanhat konditionaalit meesi (menisi) oosi (olisi), sekä muodot miihe (mihin), tuuho (tuohon) (Vähäkyrö ja Laihia). Lapuan murteessa sanotaan saitta (saitte) saimma (saimme). Presensin monikon 3 persoona kuuluu Lapuan ja Kyrön murteissa esim. laulaavat, tuloovat (laulavat ja tulevat), kun sama muoto Ilmajoen murteessa kuuluu: laulavat ja tulovat.
Huomattava eroavaisuus alamurteiden välillä on välivokaaleissa. Lapuan murre on siinä suhteessa lyhintä, kun sen sijaan Ilmajoen muire on leveintä. Välivokaalit ovat siinä huomattavan selviä. Kyrön murre on näitten välillä. Siten esim. lapualainen sanoo Ilkka (l on »paksu»), kyröläinen (Nurmo) sanoo melkein Ilakka ja ilmajokelainen Ilikka. Lapualainen sanoo: tullhet, ilmajokelainen tullehet. Samoin: kattomhan jä kattomahan.
Käyttämästäni kirjoitustavasta pyydän huomauttaa seuraavaa: Olen katsonut tarpeettomaksi merkitä seuraavan sanan ensimäistä tai sen synnyttämää välittävää konsonanttia edellisen sanan loppuun, kuten jotkut toiset murteenkirjoittajat näyttävät tekevän. Olen kirjoittanut »tuu meille», enkä »tuum meille»; »ny sun», eikä »nys sun». Tosin nuo sanat puheessa siten lausutaan, mutta kuitenkin vain silloin, kun ne äännetään yhteen ikäänkuin yhdeksi sanaksi. Jos sanat kuitenkin siten kirjoitetaan ja erikseen, tarkastaa lukijan silmä niitä eri sanoina. Ne ovat silloin oudon näköisiä ja erikseen äännettyinä lisäksi kokonaan merkityksettömiä. Sanottua kirjoitustapaa noudattamalla saadaan eriskummallisia sanoja, esim, nys, nym, nyp, nyr j.n.e. aina sen mukaan, missä asenteessa ny sana sijaitsee. Siksipä olenkin käyttänyt samaa kirjoitustapaa kuin kirjakielessä, jossa samoin jätetään merkitsemättä se sanoja sitova välittävä konsonantti, joka itsestään syntyy kirjoitusta luettaessa samoin kuin puhuttaessa. Kirjakielessä kirjoitetaan esim. »anna minulle», mutta se luetaan ja äännetään »annam minulle». — Murretta lukiessa on lukijan siis äännettävä sanat yhteen, kuten elävässä puheessa. Silloin puhe-elimet itsestään synnyttävät sanoja sitovat välittävät konsonantit. Tästä mielestäni luonnollisesta ja kirjakielen tapaisesta kirjoitustavasta, koska foneettinen merkitsemistapa ei tämänkaltaisessa kirjassa ole mahdollinen, pitäisi olla murteen ymmärtämiselle ja oikealle ääntämiselle helpotusta. Silmä tajuaa sanat helpommin ja välittävä konsonantti ääntyy itsestään luonnollisena, jos vain sanat luetaan yhteen. Päinvastaisessa tapauksessa, kun välittävä konsonantti on asetettu näkyviin, hairahtuu murretta taitamaton lukija usein aivan sopimattomasti korostamaan tuota välittävää ja asenteen mukaan varsin vaikeasti merkittävää välikonsonanttia.
Samalla on syytä huomauttaa myöskin tavallisimmista eteläpohjalaisista yhteen äännettävistä sanalyhennyksistä. Siten esim. verbimuodot: m’oon l. min’oon (minä olen), s’oot l. sin’oot (sinä olet), s’oon, s’on l. se o (se on); m’oomma l. m’ooma (me olemme) t’ootta l. t’oota (te olette); n’oon (ne ovat); m'olin l. min’ olin, s’olit l. sin’ olit, s’oli l. s’ooli, m’olimma l. m’olima, t’olitta l. t’olia; n’oli l. n’ooli. Muita tavallisia »oikaisuja» ovat esim. m’otin (minä otin), m’osaan (minä osaan), m’äkkäsin (minä äkkäsin l. huomasin), n’otta (niin jotta), n’ott’ oikeen (niin jotta oikeen). Näissä lyhennyksissä olen käyttänyt (’) merkkiä vain sen takia, että sanat helposti ymmärrettäisiin. Mutta on huomattava, että heittomerkistä (’) huolimatta on sanat äännettävä yhteen. N’otta äännetään siis kuin se olisi kirjoitettu notta ja samoin m’oon = moon, m’osasin = mosasin.
Aina ei eteläpohjalainen kuitenkaan lyhennä sanoja samalla tavalla. Riippuen asian laadusta, sanonnan vauhdista y.m. käyttää hän oikean rytmin saamiseksi kulloinkin parhaiten soveltuvia lyhennyksiä. Esim. muotoja m’oon, min’oon jopa joskus minä olen-muotoakin. Tästä seikasta, jota olen tahtonut esille saada, myöskin jutelmissani, johtuu samojen sanamuotojen vaihteleva käyttö.
Jokaisella kielellä on oma erikoinen sävynsä ja sointinsa. Ja samoin on saman kielen eri murteidenkin laita. Niinpä on Etelä-Pohjanmaankin murteella oma sävynsä, sointinsa ja sanonnan erikoisuutensa. Eri maakuntien kansan luonne, henkiset ominaisuudet, älykkyys ja henkevyys ilmenevät välittömästi kansan jokapäiväisessä puheessa ja kielenkäytössä. Mutta kansan sielunelämän hienoimmat ja oleellisimmat ominaisuudet paljastuvat sanonnan vivahdusrikkaudessa ja varsinkin äänen sävyssä.
Jonkinlaiseksi opastukseksi lukijalle ymmärtämään eteläpohjalaista murretta ja sanontaa koetan tässä hahmoitella eteläpohjalaisen luonnekuvaa: Eteläpohjalainen on pinnalta hidas, harkitseva, puhuu harvaksensa rauhallisesti, lausuu sanottavansa selvästi ja tarkoituksellisesti usein korostaen tai venyttäen sanoja ja puhettaan. Hän ei puhuessaan juuri käytä kasvojen ilmeitä tai käsiään. Varsinkin vanhempi polvi on suorasukaista ja harvapuheista. Tuskin tarvinnee sanoa, että eteläpohjalainen tuntee arvonsa ja on arka itsestään. Hän on itsetietoinen ja varma asiastaan. Hän katselee maailmaa kuin omaansa ja muita ihmisiä korkeintaan vertaisikseen. Hän on itsepintainen, »ylpiä», suljettu luonne. Suuttuessaan on hän raju ja hillitön. Vieraan on vaikea häneen tutustua. Hän suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen arvostelevasti, ottaa helposti vastakkaisen kannan, eikä myönnä erehtyneensä. Hän käyttää korskeaa, töykeääkin puhetapaa, mutta ei tarkoita, että häntä olisi aivan sananmukaisesti ymmärrettävä. Omassa keskuudessaan elävät eteläpohjalaiset kuin linnaleiriä. Sukulaissuhde on kiinteä ja velvoittava. Talonpoikainen sukuylpeys on suuri ja sukujen väliset vihat leppymättömiä. Rikkaudelle panee eteläpohjalainen arvoa, mutta kunnia on hänelle enempi. Kun eteläpohjalainen menettää malttinsa, suuttuu hän silmittömästi ja silloin välähtää helposti puukko, usein »taitamattomasti». Tekoansa, vaikka se on tapahtunut äkkipikaisuudessa, ei eteläpohjalaisen kuulla juuri katuvan. Hän salaa ja häpee mielenhellyyttä. Muukalaisen on usein vaikea ymmärtää eteläpohjalaisen hellempiä tunteita ja hänen omituista käytöstään senkaltaisissa tapauksissa. Jo »kiitoskin» on kankea sana eteläpohjalaisen suussa. Hän toivoo, että se itsestään ja sanomattakin ymmärretään.
Vaikkakin eteläpohjalainen on jämerä ja tyyni pinnalta, on hän hyväntahtoinen ja leikkisäkin kun siksi tulee. Hän rakastaa iskevää ja »kierää» sanontaa, paradoksia ja huumoria varsinkin tilannekomiikassa. Kun hän kuvaa tilannetta, maalaa hän sen muutamilla iskevillä sanoilla ja keskeneräisillä lauseilla, joissa verbit ovat etualalla. Hyvällä tuulella ollessaan asettaa hän itsensä jutussa hyvinkin noloon ja surkeaan asemaan nauraen itselleen ja noloudelleen, mutta toisella ei ole syytä jatkaa, sillä eteläpohjalainen on hyvin pian »minä itte».