— Seinäjoell' ollaha eristymhä päi. Varsinki ryyppöömiähet ovat ruvennehet huamaamaha yhthenliittymisen suuren voiman ja merkityksen. Ja ne erut, jokka itte kullekki puulaakimiähelle yhteespyrinnööstä koituu.
Onha muistos jokahittella joka vain yhrenki illan ja syränyän on pörränny Seinäjoen kunniootettavien juappojen ilooses sakis, ja kuka sit'ei olsi tehny, että katujen ja teiren leveys siinä aseman paikkeell' on imhellistä laija.
Se on oikee luannon oikku ja kamala paikka.
Päivällä ja viälä ehtoopualellaki on tiä kyllä leviä ja oikoone, mutta annas peijakas ku rupiaa hämärtämähä, niin tiä soukkenoo ja lyää länkkiä, jotta kuraasehe ojaha miähen paiskaa, vaikka kuinka koittaas suaraa ja tyrniää kulkia.
Jota myähääsee on yä, sitä klumppuusemmaksi ja nyrkkäharjaasemmaksi kans tiät tuloovat. Tuas yhren aikha yällä on ku yrittääs rautalankaa pitki kulkia.
Tiätää sen, jottei siinä sarankilon äijät pitkältä koikkarootte, ku ei nuaret klopikkaa tahro päästä päästä päähän.
Ojaha paiskaa ja ku häjysti sattuu nii nyrjähyttää koipensakki, jotta pitää monta päivää klynkätä ja ihmisille valehrella.
Mutta pahin vaiva on kumminki ku verhat pakkaavat nii ryvettymhä
Seinäjojen savivellis ja lakki putooloho.
Kun aamuyäst' on kyllä hiljaa ja varpahilla päässy livahtamha kotiansa, ettei eres akkakaa huamaannu, nii aamulla ku herää, on akka heti kyselemäs jotta:
— Mihnä, herrenjee, s'oot taas rämpiny, ku verhat on nii kuras yltä ja alta? Ja mihnä su lakkis on? — Naamasnaski on rapaa ja hiukset aiva saves! Voi tuhannen porsas sua! Katto ny!