Kun ihminen elikkä jokin muu luantokappales kauan aikaa teköö jotakin yhtä ja samaa, niin se lopuksi tarttuu niin siihe, että teköö sitä huamaamata ettei havaattekkaa.
Mutta että paseerikeppi rupiaa sellaasia konstia tekhön, se on jo imhellistä ja kamalaaki.
Ajatelkaa ny, ku yks herra meni täs yhtenä iltana Venska Kluppenille vanhaan Austin hotellini, jok’on ny aiva raitis paikka viinoosta ja pontikoosta, ja pani keppinsä entisen hotellin, nykyysen Venska Kluppenin oviloukkohon, istuu lavittalle ja rupes lukhon sanomalehtiä, niin silloon se tapahtuu! Se piritistine ja mustan makiikan yliluannolline asia, että keppi rupes loukos yhtäkkiä tärisemhä ja huiskumha.
Se keppi näki juapunehen helsinkilääsen jopparin, joka hoippuu porstuas sinne tänne.
Keppi käsitti, jotta tua herra on tuen tarpehes, tarvittoo häntä, keppiä.
Ja keppi hyppäs loukosta, kallisti koukkuusen päänsä sen herran kouraha ja niin lährettihi liikkehelle. ….
Ja hyvin meni! Se juapunu herra pääsi onnellisesti kepin varas poliisien sivun eikä joutunu putkahan, vaikka pakkas vähä huiskuttamha.
Ja kun se kepin oikia herra lahti illalla kotia ja haparootti oviloukosta keppiä, niin sit'ei ollukkaa. Ei vaikka kaikki kluppenin herrat olivat yhtaikaa loukkohon luuraamas.
Ja se herra lähti kauhian suuttunehena ja soitti poliisille jotta:
— Vassokuu nälla konstaapeli, min keppi vara prinka port!