Näin tekivät Lapuan nuaret miähet Viattomaan lasten päivänä:
Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.
Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin lopuksi kattomaha portahille, jotta:
— Miksei arvoosa yleesö jo tuu?
Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu vahtimestari.
Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan tyä ja sanoo:
— Mun nenässäni tuntuu käryä!
Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:
— Herranjestas ku aivan savua paasoottaa!
— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville. — Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen hajua?