Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.
— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’ eres reikiäkää nenäsnännä?
— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas vahtimestari.
Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:
— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo. Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.
Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä, ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:
— Seurahuanes palaa! Lähtekää aphu!
Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli heiluu.
Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat toiste ethen.»
Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät oikohonsa, niinku pruukatha.