— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.
— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. — Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka te lorvaaletta. — Het’ liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin suuttunu, jotta se aivan pihajaa.
Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti poikia kovempaa plynimähä.
Kun n’oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo naurattamha jotta:
— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.
— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) — solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset lujaa. — Kiri, kiri!
— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata» kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.
Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen, enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.
Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n’otta sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.
— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha mikä otus se on.