Tatu kuuli ja kattoo taansa.
— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? — hohuutti Tatu.
— Häh? — sanoo Hannes, vaikka se kyllä kuuli ja ymmärti.
— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n’oon yksiä vessuloota nua poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.
— Mitäs sanoo Pihkala ja Suamen kansa?
— Sanos muuta! — jahkaasi Tatuki.
— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott’ei se passaa se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne föörihi.
— Taitaa mun pitää lähtiä hakho niitä senki lurjuksia, ku —
— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.
Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta. Niil’oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka kans s’oli fräkänny etelävalloos.