— Vissihin Tallkreeni — tuumas Tatu, mutta kattoo kumminkin taansa.
— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama aina vaan!
— Mihnäs on meirän poijat? — kiljaasi Hannes.
Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane, amerikkalaane ja tuli jo ruattalaanenki!
Silloonkos Tatulle hätä!
— Haru sitt fintuppan? — kysyy Tatu jo härisnänsä siltä ruattalaaselta.
Mutta s’oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.
— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.
Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.
— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?