Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet. Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian ja omantunnon kautta jotta:
— Yhyren ketun m’oon saanu koko talavena!
Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:
— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta s’oon kasvanu kiinnikki.
Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat nähänehet sen seljäs kiikkuvan.
Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.
— Älä valehtele! — kiljaasi puheenjohtaja.
— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon kautta — sanoo.
— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala takseerikettu.
— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.