Mutta s’ei vaa sanonu.
— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.
— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö viälä muutaki tehrä?
Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku ootta mun nähny niitä vetävän.
Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.
Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun tuata nuan:
— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla! Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!
Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä ja sanoovat jotta:
— Kuinka monta kettua s’oot oikeen saanu tänä vuanna?
Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs kunnian ja omantuntos tiäräkki.