Melkeen joka miäs on kuulemma kettu, suuree eli piänee.
Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata toistansa.
Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.
Ja kun s’ooli mahtavaa ja kehuu ittiänsä se ketunpyytäjä n’otta:
— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!
Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:
— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin oikeen laitat?
Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa toisen silmän kiinni ja sanoo:
— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä — —
— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks toinen kettu viattomana.