Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost’ei tahtonu tulla loppuakaan.
— Ei, em’mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.
Silloon kuuluu etupäästä Hanneksen ääni että:
— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.
Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia nauratti niin kamalasti, jotta s’ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.
Tatulle tuli kova hätä.
— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!
— Ruattalaane? — No ei ikänä! — sanoo Tallkreeni ja rupes ponkimha.
Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.
— No siäläkö sä Tallkreeni nyt vasta tuut? — huuti Hannes.